Nyrkkeilyhistorian yksi erikoisuus on Muhammad Alin ja koripalloilija Wilt Chamberlainin välille kaavailtu ottelu. Suunniteltu taisto kahden aikakautensa tunnetuimman, karismaattisimman ja myös suurimmalla egolla varustetun amerikkalaisurheilijan kiinnosti yleisöä tavalla, jota nykyisin on suorastaan vaikeaa hahmottaa. Kamppailu kahden eri lajin harjoittajan välillä kuulostaa luonnollisesti naurettavalta ajatukselta, mutta sen suunnittelu kertoo jotain sekä nyrkkeilystä lajina että urheilijoihin liittyvästä mystiikasta. Ja onko tuosta ajasta lopulta opittu paljoakaan?
Philadelphia 76ersin sentterinä koripallokenttiä dominoinut Chamberlain oli fyysinen ihme, jonka maine saavutti myyttiset mitat jo 60-luvulla. 216-senttisen ja 120-kiloisen Chamberlainin voimista ja uroteoista kerrotaan edelleen loputtomasti tarinoita. Hän oli lahjakas yleisurheilija ja tähtäsikin alun perin kymmenottelijaksi. Korkeutta hän hyppäsi kierähtämällä yli kaksi metriä ja menestyi myös esimerkiksi kolmiloikassa. Arnold Schwarzenegger mainitsi haastattelussa käyneensä Chamberlainin kanssa salilla, kun tämä oli jo opettanut urheilu-uransa, ja nähneensä jätin tekevän ylätaljalla ojentajia 77 kilolla, kun salin muut vahvat kaverit tyytyivät 55 kiloon. Niin ikään lukuisat tarinat kertovat, millaisella helppoudella Chamberlain nosteli vastustajia tieltään koripallokentällä, voitti kiekonheiton olympiavoittajan Al Oeterinin kivenheittokilpailussa tai kykeni pitämään keilapalloa molemmilla kämmenillään kämmenet alaspäin.
Monet Chamberlainin koripalloennätyksistä ovat edelleen lyömättömiä, 100 pisteen ottelu, yli 50:n pistekeskiarvo kauden aikana (päättyneen NBA-kauden paras keskiarvo oli 27,8), 53 levypalloa yhdessä pelissä ja niin edelleen. Lähinnä suulliseen perinteeseen nojaaviin tarinoihin on tietysti syytä suhtautua varauksella, mutta joka tapauksessa Chamberlain oli sekä voimiltaan että myös kestävyysominaisuuksiltaan ällistyttävä. Nyrkkeilykokemusta hänellä tuskin oli: itse hän väitti käyneensä neljä amatööriottelua, mutta näistä ei löydy merkintöjä.
Ali taas eli loiston päiviään kehässä 1960-luvulla. Hän oli nostanut kiinnostuksen nyrkkeilyyn uudelle tasolle ja tehnyt siitä aiempaa hyväksyttävämpää kelvaten paitsi urheilumaailman myös koko populaarikulttuurin ikoniksi. Chamberlainkin tunnettiin värikkäistä ja itsevarmoista haastattelulausunnoista, mutta Ali vei tämän taiteenlajin aivan uudelle tasolle.
Ensimmäisen kerran ottelusta kaksikon välillä puhuttiin 1965. Tunnettu nyrkkeilyvalmentaja, Floyd Pattersonin ja Mike Tysonin opettajana muistettu Cus d’Amato lähestyi Chamberlainia ja yritti saada tämän siirtymään nyrkkeilijäksi. Tuolloin Chamberlain kuitenkin valitsi jatkon koripallon parissa.
Aiheeseen palattiin vuonna 1967, pari viikkoa ennen kuin Ali kohtasi Zora Folleyn viimeisessä ottelussa ennen ottelutaukoaan. Silloinkaan kamppailu ei edennyt puheiden tasoa pitemmälle, ennen kuin Alin manageri Herbert Muhammad torppasi ajatuksen, Chamberlainin tulkinnan mukaan luonnollisesti pelon vuoksi. Ideana oli edelleen, että d’Amato valmentaisi Chamberlainia otteluun, ja omien sanojensa mukaan Wilt ehti myös käydä tämän opissa muutaman kerran. Chamberlainin oli määrä harjoitella puoli vuotta ja opetella kohtaamaan yksinomaan Ali. D’Amaton ainakin väitetään pitäneen koripalloilijan voitonmahdollisuuksia kohtuullisen hyvinä johtuen tämän fyysisestä ylivoimasta sekä siitä, ettei Ali tietäisi, mitä odottaa.
Ottelusuunnitelma sai myös julkisuutta. Ohjelmalleen katsojia kaivannut ABC-kanavan tähtitoimittaja ja urheilumaailman kolmas jättiego Howard Cosell kutsui miehet studiolleen keskustelemaan ottelusta. Howard Cosellista kirjoitetun muistelmateoksen The Man, the Myth, and the Transformation of American Sports perusteella Cosell ymmärsi täysin idean typeryyden, mutta lietsoi tarkoituksella dramatiikkaa toteamalla lähetyksessä, että kamppailu saattaisi hyvinkin toteutua, sekä vertailuttamalla Alin ja Chamberlainin mittoja toisiinsa. Alin valmentajat Angelo Dundee ja Bundini Brown olivat mukana juonessa ja heiluivat studiossa apuna mittanauhan kanssa. Ali viihdytti tuttuun tapaansa yleisöä tauottomilla nokkeluuksillaan. Studio-osuuden lopussa hän muun muassa käskee Chamberlainia ajamaan partansa, koska ’ei aio otella vuohipukkien kanssa’. Tavoilleen niin ikään uskollisena Chamberlain pysytteli tyynenä ja totesi, että aikoi pitää parran Alille iskumaalina.
Aiheeseen palattiin kolmannen kerran ja totisimmin Alin kehäänpaluun jälkeen vuonna 1971. Chamberlain vakuutti edelleen olevansa halukas kohtaamaan Alin kehässä. Siinä vaiheessa Chamberlainin uran suurimmat hetket olivat jo takana ja hän oli käynyt läpi selkäleikkauksen, joka luonnollisesti oli hidastanut hänen vauhtiaan. Lajinsa suurin tähti hän toki oli edelleen, eikä ottelusta puhumisella saavutettu julkisuuskaan varmasti haitannut häntä.
Chamberlainin oli alun perin tarkoitus haastaa Ali mestaruusotteluun, ja ottelua puuhanneen promoottori Bob Arumin mukaan hän allekirjoitti jo sopimuksenkin. Ali ehti kuitenkin hävitä Joe Frazierille, minkä vuoksi sopimus ei ollut enää voimassa, mutta Arum ja Herbert Muhammad molemmat ymmärsivät tapahtuman rahallisen arvon ja päättivät jatkaa sen suunnittelua. Kamppailu käytäisiin Houstonin Astrodome-stadionilla 12-eräisenä. Myös urheilijat olivat suostuvaisia: koripallossa liikkuneet rahat olivat tuohon aikaan selvästi nyrkkeilyä pienempiä, ja Wilt olisi saanut uransa suurimman palkkion. Myös Alille kelpasi raha, ja tästä ottelusta sitä olisi irronnut paljon hyvin ilmeisesti varsin vähällä vaivalla. Chamberlainille oli luvassa 500 000 taalaa tai 25 % tuloista, riippuen siitä kumpi summa oli korkeampi. Alille taas sopimus lupasi miljoonan tai 45 %.
Chamberlain itse mainitsi, että ottelu täyttäisi kaksi tavoitetta, jotka motivoivat häntä eniten: tehdä jotain, mitä ei pidetty mahdollisena, sekä voittaa toisen lajin maailman paras tämän omassa lajissa. Chamberlain kieltämättä pystyi usein parhaisiin pelisuorituksiinsa sen jälkeen kun kriitikot olivat vähätelleet häntä, mutta lajinvaihdokseen pelkkä lisääntynyt motivaatio ei välttämättä riittäisi.
Bob Arum kertoo Thomas Hauserin Muhammad Ali -elämäkerrassa, että ottelusopimukset olivat allekirjoitusta vaille valmiina, ja kun niitä täytettiin Astrodome-areenalla, Arum kehotti Alia ottamaan rauhallisesti, jottei Chamberlain ehtisi tulla toisiin ajatuksiin. Kun Chamberlain sitten käveli neuvottelutilaisuuteen sisään, Ali huusi: ”Tim-berrr” ja viittoi kädellään kaatumista. Arumin mukaan Chamberlain valahti kalpeaksi ja poistui lakimiehensä kanssa toiseen huoneeseen ilmoittaen pian perääntyvänsä ottelusta, ilmiselvästi säikähtäneenä.
Chamberlainista kirjoitettu, kattava joskin varsin myötäsukainen muistelma Wilt – Larger Than Life kertoo tarinan hieman toisin. Tässä teoksessa siteeratun Chamberlainin neuvonantajan Alan Levittin mukaan Ali käyttäytyi tilaisuudessa asiallisesti ja lupasi, että ottelupalkkiot voitaisiin jakaa tasan. Chamberlain lakimies oli valittanut siitä, että palkkiosumma oli alun perin luvattu hänen suojatilleen verottomana, kun nyt se olisikin ollut verollinen. Tämän jälkeen Chamberlain vetäytyi keskustelemaan Levittin kanssa kamppailusta, ja sekä Wiltin että Levittin mukaan nimenomaan tämä sai Wiltin luopumaan ideasta. Larger Than Life -teos tarjoaa myös vaihtoehtoisen, ja niin ikään järkeenkäyvän, selityksen Chamberlainin perääntymiselle. Suuriegoinen Wilt saattoi pelätä ennen kaikkea nolatuksi tulemista, joka Alia vastaan odotti, enemmän sitä kuin selkäsaunaa.
Hauserin Ali-teokseen haastateltiin Chamberlainin kovimpia kilpakumppaneita koripalloparketeilta. 60-luvun kova vastus Bill Russell, joka Chamberlainin tavoin menestyi myös korkeushyppääjänä, totesi, ettei itse ryhtyisi moiseen yritykseen. 70- ja 80-lukujen nimimies, Chamberlainin mittainen ja myös fyysisesti lahjakas Kareem Abdul Jabbar taas vakuutti, ettei Chamberlainista olisi ollut vastustajaksi Alille. Abdul Jabbarin näkemykselle antoi katetta se, että hän itse harrasti aktiivisesti myös kamppailulajeja ja oli Bruce Leen oppilas. Tässä teoksessa Chamberlain itse totesi, että olisi vedonvälittäjänä tehnyt Alista 10–1 suosikin, mutta arveli, että hänellä olisi ollut pieni mahdollisuus iskeä yllätys.
Ammattinyrkkeily on luultavasti maailman ainoa urheilulaji, jossa tämänkaltainen tapahtumasarja olisi mahdollinen. On vaikeaa kuvitella vaikkapa Usain Boltin ehdottamista Manchester Unitedin kärkipelaajaksi merkitykselliseen tosipeliin, vaikka pikajuoksutähti on ilmaissut kiinnostuksensa jalkapalloon ja harrastanutkin lajia ja nopeus on tärkeä ominaisuus hyökkääjälle.
Suurin osa ihmisistä ainakin väittää tunnistavansa myös nyrkkeilyn ennen kaikkea taitolajiksi. Sen lisäksi varsinkin raskaansarjan nyrkkeilyyn liittyy kuitenkin omanlaistaan, kenties elokuvista lähtöisin olevaa mystifiointia – ajatusta siitä, että maailman paras nyrkkeilijä on ennen kaikkea maailman kovin jätkä ja että taito on aina lopulta voitettavissa fyysisellä voimalla ja kovalla asenteella. Samaa jatkumoa Chamberlainin ja Alin välisen kamppailun totiselle suunnittelemiselle ovat esimerkiksi kapakkaspekulaatiot siitä, olisiko Tony Halme voinut voittaa Mike Tysonin, pitkälle 2000-luvulle jatkuneet uumoilut siitä, että Tyson voisi ahkerasti harjoittelemalla palata vielä maailmanmestariksi tai Kimbo Slicen kaltaisten ilmiöiden syntyminen.
Totta luonnollisesti on, että teknisesti parempi nyrkkeilijä ei aina voita. Tämä näkökulma kuitenkin korostuu suhteettoman paljon lajia vähemmän seuraavien mielessä ja sitä kautta myös otteluiden markkinoinnissa. Toisaalta, kukapa ei olisi joskus onnistunut uskottelemaan itselleen, että sympaattinen nyrkkeilijä voittaa inhokin, vaikka kaikki tosiseikat puhuisivat sitä vastaan. Ja palasihan George Foremankin maailmanmestariksi – kovalla iskuvoimalla ja asenteella…
Siinä nyrkkeilyn hienous.
