Jarkko Lahti (s. 1978) näyttelee Olli Mäkeä Juho Kuosmasen elokuvassa Nyrkkeilijä. Lahti on harrastanut nyrkkeilyä muutaman vuoden ja valmistutuu parhaillaan syksyllä 2015 kuvattavan elokuvan päärooliin. Lahti kirjoittaa valmistutumisestaan blogia noin kerran kuukaudessa ja julkaisemme jutut aina täällä Boxing.fissä. Elokuva saa ensi-iltansa keväällä 2016 ja sen tuottaa Elokuvayhtiö Aamu.
Ottaa mahasta
Mää oon ollut nyrkkeilyfani 1980-luvulta lähtien. Suvun miehet ovat aina seuranneet ja arvostaneet nyrkkeilyurheilua. Mun ensimmäiset muistikuvat lajista liittyvät Mike Tysonin voittamattomuuteen ja ensimmäsen erän tyrmäyksiin, Tysonin dramaattiseen maailmanmestaruuden menettämiseen Tokiossa ja isän kanssa katsottuun tv-dokumenttiin Muhammad Alista. Satelliittitelevisiolähetykset olivat tuolloin tehneet mm. Alista tai Pelestä lajiensa maailmantähtiä, joiden kunnioitus siirtyi meidän perheessämme kirjaimellisesti isältä pojalle.
Näiden rinnalla oli vielä kolmas urheilija ylitse muiden. Mies, josta paikallisuutensa vuoksi kaikilla äijillä oli kerrottavanaan muisto tai tarina. Mies, joka alakouluikäisen mielessä alkoi saada myyttisiä mittasuhteita. Mies, joka söi raakaa läskiä ennen ottelua, nappasi kärpäsiä lennosta ja löi kehässä yhtä nopeasti kuin vanha kunnon pöytä-Singer. Legenda ja Working Class Hero. Lahjomattomuudessaan ja periaatteellisuudessaan yhtä väkevä kuin Ali, Mandela tai Ernesto Guevara. Mua otti mahasta kun se nimi sanottiin ääneen. Kokkolan leipuri – Olli Mäki.
Tammikuussa 2011 sain Juho Kuosmaselta sähköpostin otsikolla Nyrkkeilyleffa. Viestissä kerrottiin, että Juholla oli idea ensimmäiselle pitkälle fiktioelokuvalleen. Hän halusi kuvata Olli Mäen valmistautumista kaikkien aikojen ensimmäiseen Pohjoismaissa järjestettyyn ammattilaisten maailmanmestaruusotteluun, joka järjestettiin Helsingin Olympiastadionilla vuonna 1962. Mää näyttelisin Olli Mäkeä. Arvatkaapa ottiko taas mahasta?
Mää luulen, että mun maha oli edelleen kuralla pari kuukautta myöhemmin kun kävelin Kokkolan jäähallille elämäni ensimmäisiin kuntonyrkkeilytreeneihin. Treenit järjesti vastaperustettu Kokkolan NyKy -nyrkkeilyseura, jonka harjoituksia vetävät edelleen Mikko Essel ja Risto Koski. Ajattelin käyväni vähän kuntoilemassa ja aistimassa samalla lajin ilmapiiriä siltä varalta, että Juhon elokuvaprojekti etenee myötätuulessa.
Laji vei mut täysin. Sen rankat treenit yhdistettynä reiluun itsensä likoon laittamiseen, jota jokainen kunnioittaa. Oman sietokyvyn rajojen venyttäminen. Kivun sietäminen ja pelon voittaminen. Loputtomat yhtymäkohdat ammattiini näyttämöllä: rytmitaju, ekonominen energiankäyttö, rentouden löytäminen keholle uhkaavassa tilanteessa, hengityksen merkitys, toveruus ja erityisesti monitasoinen kunnioittaminen. Lajin kunnioittaminen. Vastustajan kunnioittaminen. Kehän ja valmentajan kunnioittaminen. Olin löytänyt 33-vuotiaana uuden maailman, joka veti vastustamattomasti puoleensa.
Syyskuun ensimmäisenä vuonna 2012 heräsin aikaisin. Kävin vessassa ja puntarilla. 58,5kg. Join vähän vettä ja hyppäsin Kosken Riston kyytiin. Auton nokka osoitti kohti Oulua, jossa samana päivänä nousisin ensimmäistä kertaa kisakehään kilpanyrkkeilijänä yleisessä 60kg:n sarjassa. Jännitti, muttei mahdottomasti. Olin saanut nukutuksi edellisyönä hyvin. Olin treenannut omaan tasooni nähden melko paljon ja muistan ajatelleeni fatalistisesti, että ei ne mun anna kuolla kehään. Kulmamiehet Risto ja Mikko valoivat muhun uskoa keskipohjalaisella, sysimustalla huumorilla soittamalla Chris Rean Road To Helliä koko matkan Ouluun.
Matsista ei urheilullisesti jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville, mutta mulle henkilökohtaisesti se oli valtava kokemus. Vastassa ollut Ruslan Viktorov (saman kevään A-junioreiden SM-hopeamitalisti) oli yli 80 ottelullaan, taidollaan ja pituudellaan matsissa täysin ylivoimainen. Ensimmäisen erän nyrkkeilin oman tasoni ylärajoilla ja pysyin vielä mukana Ruslanin tunnustellessa viisaasti tapaani touhuta. Toisessa erässä Ruslan painoi sitten kaasua, ja mää putosin kyydistä. Seisoin kyllä koko erän, ja lopun kongi tuli kuin tilauksesta polvien alkaessa notkua. Kolmannen erän Ruslan otteli kuin herrasmies ottaen tarvittavat pisteet mun alakerrasta ja säästäen päätä. Mulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää suojella nuppia parhaani mukaan – jalat oli loppunu toisessa erässä 90 sekunnin jälkeen.
Matsin jälkeen nyrkkeilyurheilu todisti jälleen suuruutensa. Sain valtavasti kannustusta sekä Ruslanilta ja kehätuomarilta että muiden seurojen valmentajilta ja satunnaisilta katsojiltakin. Lajia ja ottelutilannetta kunnioitettiin niin paljon, että sain siitä osani vaikka olin kehässä täysin vastaantulija. Uskomatonta. Mitä ihmisiä! Mikä omistautuminen ja sitoutuminen! Suomalaisella yhteiskunnalla olisi mun mielestä nyrkkeilyltä paljon opittavaa, mikäli uskallettaisiin ajatella pinnallista ja tekopyhää paheksuntaa syvemmälle.
Nyt, lokakuussa 2014, kuvausten alkuun on vajaa vuosi. Aloin valmistautua Ollin rooliin viime huhtikuussa, jolloin aloitin elokuulle jatkuneen peruskuntokauden: lenkkiä ja kuntonyrkkeilytreenejä. Elokuun alussa laitoin korkin kiinni ja aion pitääkin sen kiinni kuvausten loppuun asti, eli reilun vuoden. Osin siksi, että nyt 35-vuotiaana tissuttelu vaikuttaa aika lailla palautumiseen ja osin siksi, että Olli Mäki on ollut koko ikänsä täysin raitis. Syyskuun alusta oon treenannut Porvoon Nyrkkeilyseuran kilparyhmän kanssa ja välietappi rooliin valmistaumisessa on vielä yksi kisamatsi mulle niin rakkaalla Ykspihlajan toimitalolla, Ykspihlajan Reiman kisoissa 22.11.2014. Kehä tulee tuolloin olemaan samalla näyttämöllä, jolla harrastin intohimoisesti teatteria 1990-luvulla ennen Teatterikorkeakouluun pääsyä. Nyt palaan tuolle näyttämölle kilpanyrkkeilijänä valmistautuen Olli Mäen rooliin.
Joku voisi kysyä vaatiiko valmistautuminen kisakehään hyppäämistä. Sanoisin, että ei välttämättä, mutta Kuosmasen tyylilaji elokuvassa on realismi ja realismin sisälläkin ollaan dokumentaarisimmalla mahdollisimmalla reunalla, joten totuudellisuuden vaatimus tulee olemaan suuri. Mää haluan kuvata työlläni mahdollisimman syvästi ihmistä. Näyttelijäntyöllinen fokus on siinä. Nyrkkeilymaailma on enemmänkin olosuhde, kehys tälle ihmiskuvalle. Kamera antaa onneksi armoa suhteessa nopeuteen ja taitoon… Siksi on tärkeää mennä niin lähelle kilpanyrkkeilyä kuin se mulle on mahdollista. Siksi on tärkeää mennä vielä kehään. Ja taas ottaa mahasta.
