Alkusanat
Jokainen nyrkkeilyottelu on tarina. Tarinan peruselementit – voima ja vastavoima, toiminta ja loppuratkaisun odotus – ovat aina läsnä, kun nyrkkeilykehässä kilvoitellaan. Kehän tarinassa sankari ottaa mittaa konnasta, yksi saavuttaa tavoitteensa, toinen nujertuu. Kaikista nyrkkeilijän käymistä otteluista muodostuu uusi, uran mittainen kertomus. Se tarina ei aina noudata draaman kaarta: se voi sisältää useita huippukohtia, loppuratkaisu saattaa jäädä ilmaan, sankarin ja konnan roolit sekoittuvat moneen kertaan.
Jokainen nyrkkeilijä on oman tarinansa sankari, omanlaisensa hahmo, siinä kuin kirjojen ja elokuvienkin päähenkilöt. Nyrkkeilyn hahmot ilmentävät olemustaan toiminnallaan. Jokainen isku, jokainen kohdattu haaste, jokainen tehty hyökkäys ja taka-askel muovaavat katsojan kuvaa nyrkkeilijästä omalta pieneltä osaltaan. Tiiviin seurannan myötä katsoja tutustuu suosikkiinsa, tunnistaa itsensä tai ihannekuvansa kaltaisen ja elää mukana taistelun melskeessä.
Tässä juttusarjassa analysoidaan, millaisia sankarihahmoja Suomen kehissä on nähty 2000-luvulla. Teksti ei pyri analysoimaan nyrkkeilijän todellista, inhimillistä persoonaa, vaan ainoastaan kehän äärelle tai kuvaruudun taakse näkyvän. Teksti ei myöskään ota kantaa nyrkkeilijöiden meriitteihin tai uran yksityiskohtiin; niiden paikka on tietokannoissa ja historiankirjoissa. Elävän muistijäljen jättävät hahmot: samastuttavat, ristiriitaiset ja epätäydellisyydessään kiehtovat kamppailijat.
Juho Haapoja – Kylän rohkein
Olisi väärin kysyä, minkälainen kirja Juho Haapojasta tulisi kirjoittaa. Oikeastaan Haapoja esiintyy jo maailmankirjallisuuden historian kaikissa käänteissä, antiikin ajasta sotatarinoihin. Niin tunnistettava hahmo hän on, niin paljon hänen olemuksessaan on ikiaikaisesti ihmisiin vetoavaa, että hänenlaisistaan on laadittu balladeja kautta aikain.
Sankarihahmona Haapoja on ehdottomasti kansanmies. Hän ei ole varustettu Akilleuksen yliluonnollisella fyysisellä osaamisella, ei hänen siviilikuorensa alta liioin kuoriudu Teräsmiehen sivupersoonaa. Pikemminkin Haapoja on Juhani Ahon kirjasta tuttu, suutuspäissään Shemeikan jakkaralla runteleva Juha: Hän on yksi meistä, ja sellaisena erityinen. Haapoja on se kylän rohkea mies, joka lähtee katsomaan, onko metsästä kuuluva mekkala nouseva myrsky vai vihollisen sotajoukko. Hän on se, joka talkoissa nostaa kukkuraiseen kuormaansa yhden tiiliskiven muita enemmän tai kaataa löylyheittokisassa kiukaaseen vielä yhden kiulullisen.
Nyrkkeilijä Juho Haapojalla on voimakas paikallisidentiteetti, eteläpohjalaisena ja suomalaisena. Olisi kuitenkin liian pliisua nähdä Haapoja kotikontujaan puolustavana sankarina. Kehässä hän ei ollut puolustaja vaan valtaaja: mies, joka otti askeleita ensisijaisesti eteenpäin. Ei vain vastustajasta selvitäkseen, ei tämän pysäyttääkseen vaan murskatakseen. Haapoja on sankari, joka lähtee taistelukentälle mukanaan se mitä kouraan osuu, hirvitorrakko tai muun puutteessa vesuri. Tai, kuten vallankumousrunoilija Vladimir Majakovski kapinahenkeä kuvasi: ”käsiä jos jollakin ei enää ois, esiin silti, lyököön otsallaan!”
Minkä puolesta Haapoja kamppaili? Selvästikään hän ei käynyt taisteluun pelkästään velvollisuudentunnosta, ei hän liioin tyytynyt siihen, että voitto oli varmistettu. Nyrkkeilijä Haapoja etsi jonkinlaista hyvitystä, täyttymystä, joskus pakkomielteen lailla riivattuna, iskujensa perään karjahdellen. Hän kohtasi vaaran alikersantti Lehdon kaltaisella uhmamielellä. Haapoja oli se, joka vastasi ”ensimmäinen lähtee”, kun kysyttiin vapaaehtoisia kalmanhajuiseen tehtävään, ja saa muut ihmettelemään, miksi ”sinun helvetin sotahullun pit männä tarjoutumaan”.
Haapojan hahmossa voi nähdä valloilleen päässeen turhauman, koko olemuksessa henkivän alkuvoimaisen vimman. Haapoja oli kansan taskuun puristettu nyrkki, joka kohoaa kostamaan väärintekijöille. Samaan aikaan hän oli yhteiskunnan säyseyteen tuomitsema mutta tyrmästään vapauteen murtautunut demoni, vapaan tahdon elävä kuva, joka teki mitä halusi, toteutti itseään juuri sellaisena kuin oli. Hän oli louhikkoa kohti lyövä vaahtopää, joka ei jää murehtimaan kohtaloaan.
Inhimillisyyttä Haapojan hahmoon toi se, että pakon edessä hänkin nöyrtyi. Kun vastus oli ylikäymätön, ei ollut mieltä käydä toivottomaan itsemurhahyökkäykseen. Yhtä lailla kuin katsoja saattoi samaistua hänen normaalin rajoissa pysytelleisiin fyysisiin kykyihinsä, antoi Haapojan hahmo luvan myös myöntää, että jokaista vuoren huippua ei sittenkään ole mahdollista saavuttaa. Mutta ilman vastarintaa ei polulta väistetty: ei karhukaan ilman mustaa silmää selvinnyt, jos painiottelussa niskan päälle jäikin.
Taipaleen varrella taidot karttuivat, köniin tuli joskus, mutta perusolemus pysyi. Haapojan tarina oli vaihteleva, yllätyksellinen matka, joka vei pitemmälle kuin kukaan soturin matkaan lähtiessä oletti. Haapoja meni aina vielä yhden kiven taakse, maahan sortumisen jälkeen aina tomut harteilta pudistaen ja maksoittuneen veren kasvoiltaan raaputtaen.
