Olli Mäki – kaikkien aikojen nyrkkeilijä

Nyrkkeilyllinen tarina sai alkunsa Kokkolassa, Jymyn vaatimattomalla harjoitussalilla. Olli pääsi loistavaksi valmentajaksi osoittautuneen Arvi Jormakan oppiin, ja ennen pitkään Jormakan johdattama Kokkolan kova kolmikko – Paavo Roininen, Väinö Järvenpää ja kirkkaimpana helmenään Olli itse – muodosti Suomen maajoukkueen rungon monessa maaottelussa.

Ensimmäisissä aikuitsen SM-kisoissaan Mäki esiintyi 17-vuotiaana. Silloin vuoden 1954 höyhensarjan kulta meni vielä olympiavoittaja Pentti Hämäläiselle. Sen koomin ei Olli SM-kisoissa enää hävinnytkään. 1955, vain vuotta vanhempana, Mäki iski kultaa tuossa 57-kiloisten sarjassa, kukistamalla finaalissa samana keväänä EM-prossille yltäneen Pentti Rautiaisen. Kultaputki jatkui sarjaa ylempänä kolmasti peräkkäin 1957-59. Vuonna 1956 ei liittoriitojen vuoksi TUL:n nyrkkeilijöitä päästetty SM-kisoihin lainkaan.

Karsimaan Melbournen olympiapaikasta päästettiin kyllä, muttei siinä 60-kilon sarjassa, jossa Mäki olisi ollut vahvoilla kisakoneeseen noussutta Pentti Niinivuorta vastaan. Olli antoi sarjaa alempanakin puolustavalle olympiavoittajalle tiukan haasteen hurjalla alkuvauhdillaan. Hämäläinen kuittasi kuitenkin voiton, kisapaikan ja Melbournessa prossia.

Mäki koki, että liittoriitojen vuoksi hänet ja toinen Suomen Työväen Urheiluliitton alaista nyrkkeilyseuraa edustanut Pekka Kokkonen, joka olisi ollut kisoissa ehkä jopa mitalikandidaatti, oli haluttu taktikoida ulos joukkueesta. Samaiset maamme urheilun kattojärjestöjen riidat johtivat neljä vuotta myöhemmin siihen, ettei Mäki päässyt myöskään Rooman kisoihin, vaikka olisi silloin itse ollut suosikki jopa kirkkaimman mitalin saajaksi.

Suomalaisen urheilun onneksi, isänsä leipomossakin työskennellyt ja siksi lisänimellä Kokkolan leipuri tunnettu, Mäki pääsi kuitenkin edustamaan maatamme Euroopan mestaruuskisoihin. Niihin Olli ehti kahdesti ja toi molemmista Suomen joukkueen ainoan mitalin.

Prahassa keväällä 1957 Mäki raivasi tiensä 60-kilon kevytsarjan finaaliin, neljällä voitollaan Turkin, Italian ja molempien Saksojen edustajista. Loppuottelussa vastassa oli Mäen jo aiemmin maaottelussa kukistanut Puolan Kazimierz Pazdzior. Olli voitti kolmesta erästä vain viimeisen ja voitto meni ansaitusti Puolaan. Mäki sanoi myöhemmin hänestä kertovassa kirjassa kuitenkin, että oli aloittanut ottelun väärällä taktiikalla, ja vaihtanut toimivampaan tyyliin vasta viimeisessä erässä. Tästä hänelle jäi luottavainen olo sen suhteen, että mahdollisessa uusinnassa olisi toinen voittaja.

Luottavaiseen mieleen lienee ollut perusteita, sillä Prahan EM-finaali jäi viimeiseksi kerraksi, kun Mäki koskaan amatöörinä enää hävisi kenellekään. Voittoputki maaotteluissa ja PM-kisoissa sai jatkoa Sveitsin Luzernissa järjestetyissä seuraavissa EM-kisoissa vuonna 1959. Arpa heitti jälleen Mäelle viisi ottelua ja niistä heti toisessa vastaan juuri puolustavan mestarin Pazdziorin. Ollin luottavainen olo oli ollut oikeassa, sillä nyt oli suomalaisen vuoro voittaa äänin 4-1. Puolivälierässä kaatui saksalainen, välierässä unkarilainen ja finaalissa vielä, edellisten kisojen kultamitalisti sarjaa alempaa 57-kiloisista, Bulgarian Dimitri Velinov – jokainen heistä kaikin tuomariäänin.

Neljännesvuosisata edellisestä, Suomella oli jälleen amatöörien Euroopan mestari. Aivan kuten tuon arvon edellinen voittajamme, tarunhohtoinen GeeBee, tulisi myös Olli Mäki ottamaan kuuluisimmat voittonsa paidatta ammattinyrkkeilykehissä. Bärlund edusti Suomea Los Angelesin olympianäyttämöllä ennen, kuin riisui paitansa. Mäelle ei vastaavaa tilaisuutta suotu. Olli kun ei,  periaatteisiinsa vankkumattomasti uskoen, suostunut hylkäämään TUL:a, vaikka seuransa Kokkolan Jymy jopa erosi kattojärjestöstä mahdollistaakseen olympiaunelman.

Miten Ollille olisi Roomassa käynyt, se jäi tietysti ikuiseksi arvoitukseksi. Moni on ollut jälkeenpäin sitä mieltä, että Mäeltä ja Suomelta evättiin jopa kultamitali. Ainakin kaksi asiaa antaa vakaat perusteet moiseen mielipiteeseen. Toinen niistä on se, että kansainvälisen nyrkkeilyliiton AIBA:n jury oli palkinnut juuri Mäen koko Luzernin kisojen parhaana nyrkkeilijänä. Ja se toinen on Ollin sarjan, 60-kiloisten, olympiavoittajan nimi. Tuolle korkeimmalle pallille nousi lopulta nimittäin Puolan Pazdzior, mies jonka metkut Olli jo mielestään hallitsi.

Vielä samana olympiavuonna 1960 Mäki oli valmis jättämään amatöörikehien politikoinnin ja hyppäämään Elis Askin kelkkaan, tämän muutama vuosi aiemmin perustamaan ammattilaistalliin. Ask näki uuden kiinnityksensä syystäkin lahjakkaimpana Suomessa uransa aloittaneista ammattinyrkkeilijöistä, ja niinpän Ollin oppivuodet jäivät lyhyeen. Olli oli toki itsekin halukas aloittamaan vauhdilla.

Debyytti tapahtui illassa, joka oli Risto Luukkosen kotiinpaluu Venezuelan Caracasista, missä tämä oli vain vajaa viikko aiemmin napannut voiton paikallisesta maailmanlistamiehestä Ramon Ariasista, mikä tuloksena on yhä yksi suomalaisen ammattinyrkkeilyhistorian kovimpia. Mäki aloitti heti 8 eräisellä ottelulla, eikä hän koskaan urallaan sen jälkeenkään otellut sitä lyhemmäksi suunniteltuja kamppailuja.

Toisessa ottelussa Ollia vastaan asettui 25 ottelun kokemuksellaan italialainen Alberto Serti, joka vajaa pari vuotta myöhemmin voitti höyhensarjan Euroopan mestaruuden.

Kahden Messuhallin matsin jälkeen sai Mäki työmatkan Sardinian saarelle Italiaan, missä Luukkonen menetti EM-tittelinsä pääottelussa paikalliselle Salvatore Burrunille, tulevalle maailmanmestarille. Ollilla oli esiottelussa vastassaan isäntämaan entinen EM-haastaja Sergio Milan, jolla ammattilaiskokemusta oli yli 70 ottelua enemmän, kuin Ollilla. Mäki nappasi ensimmäisestä reissumatsistaan itselleen harvinaisen tyrmäysvoiton.

Olli Mäki oli melkeimpä suomalaisen nyrkkeilyhistorian vastine nykypäivän Lomachenkolle, joka muutama vuosi sitten hyppäsi amatöörilegendana miltein suoraan ammattilaisten kärkikamppailuihin.

Tällä kolmen ottelun kokemuksella nimittäin Mäki sai vastaansa höhensarjan maailmanlistalla kymmenentenä nimenä komeilleen Floyd Robertsonin. Tämä Ghanalainen oli juuri vajaa vuosi aiemmin voittanut Pohjois-Irlannissa Brittiläisen imperiumin mestaruudeksi kutsutun tittelin Percy Lewis nimiseltä huippumieheltä, ja pudottanut tämän samalla pois maailmanlistalta.

Ollin kanssa hänelle kävi päinvastoin. Leveän hymyn kanssa ottelun aloittaneen afrikkalaisen maailmanlistasijoitukset karisivat ja hymy hyytyi, kun Mäki kruunasi nousukiitonsa 10 erän pistevoitolla.

Robertson ei onnistunut aiheuttamaan Mäelle tämän uran ensimmäistä tappiota, kuten oli aiheuttanut Pentti Rautiaiselle pari vuotta aiemmin. Hän palasi kuitenkin pian maailmanlistoille ja korkeillekin sijoille. Hänestä tuli myöhemmin ensimmäisen kotimaassaan Ghanassa järjestetyn MM-ottelun toinen osapuoli, kuten Ollista Suomessa. Robertson oli lähempänä mestaruutta, kuin Mäki. Hän hävisi hajaäänituomiolla lyötyään puolustavan mestarin Kuuban Sugar Ramosin lattiaankin. 30-tuhatpäinen väkijoukkko ei tuomiota sulattanut ja paikallinen liitto ensin mitätöi tuloksen, ja sitten julisti ghanalaisen voittajaksi ja mestariksi. Ghanan ulkopuolella jatkettiin Ramosin pitämistä mestarina.

Seuraavassa viidessä ottelussaan Mäellä oli vastassa neljä entistä, tulevaa tai olevaa maailmanlistamiestä. Heistä voittosarakkeeseen kirjattiin äsken mainittu Lewis, sekä Englannin Billy Calvert. Näistä Lewis oli entinen ja Calvert tuleva listamies.

Tappiosarakkeeseen ensimmäisen merkinnän tuotti yhdessä amatöörimaajoukkueesta tutun Mauri Backmanin kanssa tehty Nottinghamin reissu. Englannista tuomisinaan molemmilla kaveruksilla oli kahdeksan erän pistetappiot koville miehille. Backmanin kukisti entinen ja tuleva Britanian mestari. Ollin vastus oli huomattavasti kovempi, kuin Maurin.

Vastassa Kokkolan kasvatilla oli tuleva WBC-liiton höyhensarjan mestari. Hän oli voittanut juuri Britanian mestaruuden, jota piti hallussaan seuraavat seitsemän vuotta. Pian hän tuli voittamaan myös Euroopan mestaruuden. Molempia vöitä hän piti, kunnes luopui niistä saatuaan WBC:n version tilalle. Hänen nimensä oli Howard Winstone ja se nimi oli otteluhetkellä kirjattu maailmanlistalla höyhensarjan viidenneksi. Häntä kutsuttiin myös kehänimellä Walesin velho. Hänen taikansa olivat liikaa jopa Olli Mäelle.

Viimeisenä siitä nelikosta oli keväällä 1962 vastassa Länsi-Saksan Willi Quatuor, joka ei vielä tässä vaiheessa ollut maailmanlistalla, mutta miesten kohdatessa kolme vuotta myöhemmin uudestaan, olivat siellä molemmat sekä Olli, että Willi.

Quatuor osoittautui Mäelle hankalaksi vastustajaksi. Niin hän osoittautui toki muillekin. Saksalainen voitti EM-tittelin kahdessa eri painoluokassa, eikä hävinnyt kumpaakaan vyötä. Kevyen sarjan vyöstä hän luopui, siirryttyään ylempään sarjaan, ja sen vyöstä vasta päästyään haastamaan sarjan maailmanmestarin, Paul Fujin. Tällä kertaa, miesten ensikohtaamisessa, oli Ollin tyytyminen Helsingissä ratkaisemattomaan.

Vielä ennen loppukesän suurta Moore-otteluaan pääsi Mäki tutustumaan stadionilla ja jättimäisen yleisön edessä nyrkkeilemisen tunnelmaan alkukesästä Tukholman Olympiastadionille, missä Amerikan kuulun Bobo Olsonin ja paikallisen tähden Lennart Risbergin välisen ottelun esiottelijoina nähtiin peräti neljä suomalaista. Näistä Kokkonen taisteli täyden ajan maailman kärkipäähän kuuluneen Eddie Cottonin kanssa. Mäki puolestaan otti varman pistevoiton Englannin kokeneesta ja kovasta Brian Jonesista.

Tukholman tapahtuman järjesti Per-Olof Ahl, samainen vaatekauppaketju KappAhlin perustaja, joka rahoitti noin 10 viikkoa myöhemmin Helsingin Olympiastadionille tuodun ensimmäisen pohjoismaissa käydyn nyrkkeilyn maailmanmestaruusottelun. Kyseessä oli hänelle yksi hänen unelmistaan.

Maailmanmestaruusottelu oli suuri unelma myös illan nimelliselle promoottorille Elis Askille. Hän oli itse kerran, puolitoista vuosikymmentä aiemmin, noussut jopa neljänneksi maailmanlistalla, mutta titteliottelu sarjaa silloin vuoroin hallinneita legendoja Willie Pepiä, tai Sandy Saddleriä vastaan jäi haaveeksi. Hän ei siis halunnut antaa tilaisuuden mm-ottelusta nyt promoottorina mennä sivu suun.

Ottelu höyhensarjan maailmanmestaruudesta Helsingissä kesällä 1962 oli unelmien täyttymys monelle, muttei ehkä Olli Mäelle itselleen. Jälkeenpäin tiedämme, että jo toisessa erässä Ollin tappioon päättynyt taisto, tuli hänelle liian varhain ja liian pienessä sarjassa. Lisäksi on turvallista arvailla, että hänen sydämmellään oli tuona päiväna muutakin, kuin Mooren peittoaminen, olihan kyseessä hänelle samalla myös kihlajaispäivä.

Ottelu todella tuli varhain. Mäellä oli takanaan vain 10 ottelua, ja hänen debyytistäänkin oli vain vajaa kaksi vuotta aikaa. Toisaalta ne ottelut olivat käyty erittäin kovassa seurassa. Hän oli sen parin vuoden aikana kiistatta kohdannut huomattavasti kovempia miehiä, kuin vaikkapa Edis Tatli tai Robert Helenius nyt heidän valmistautuessaan tämän vuoden suuriin otteluihinsa.

Painonpudotuskin oli lopulta liikaa. Mäki sanoi jälkeenpäin itse tienneensä, ja kertoneensa Askille myös etukäteen, ettei kykenisi parhaimpaansa enää höyhensarjassa. Toisaalta ne hänen kohtaamat kovimmat vastustajansa olivat olleet nimenomaan juuri höyhensarjan miehiä. Sillä perusteella ajateltuna, missään muussa sarjassa häntä ei olisi MM-otteluun voinut silloin edes tarjota.

Olli sanoi, hänestä kertovassa kirjassaan, toivoneensa Askin ja Ahlin saavan häntä vastaan kevyen sarjan maailmanmestarin Joe Brownin. Oikeastaa toiveiden kohteena olisi pitänyt olla ennemminkin Carlos Ortiz, jolle Brown oli edeltävänä keväänä tittelinsä menettänyt. Kuten sanottua, kevyen sarjan mestaruudesta otteleminen olisi todennäköisesti vaatinut myös jonkun kevyen sarjan huippumiehen voittamista. Heitä Mäki ei ollut kohdannut. Ei tuotu Suomeen silloin siis Brownia, eikä Ortizta. Tuskinpa sellainen olisi ollut edes realistinen vaihtoehto.

Tuo ikimuistoinen elokuun ilta Helsingin Olympiastadionilla on tietysti se kaikkein suurin ilta suomalaisessa nyrkkeilyhitoriassa, tuloksesta huolimatta. Tuon tuloksen on jälkeenpäin selitelty johtuneen Ollin painon pudotuksesta, kokemattomuudesta tai rakastumisesta. Selityksekseen se ei kaipaa sen enempää, kuin nimen Davey Moore. Hän oli tuona iltana, niin kuin oli ollut jo vuosia, maailman paras.

Mäen uran kaikkein paras vaihe alkoi pian MM-tappion jälkeen. Nousu huipulle uudessa sarjassa, kahta silloista painoluokkaa ylempänä, alemmassa välisarjassa, kesti vain 1,5 vuotta ja viisi ottelua. Sen enempää ei mahtunut MM-kehän kirvelevän tappion ja EM-voiton mestaruusjuhlien väliin.

Siihen puoleentoista vuoteen mahtui myös kahdeksan kuukauden ottelutauko, jonka Olli koki tarvitsevansa, kun otteista puuttui toivottavaa terää. Noiden viiden ottelun joukossa oli voitot voittamattomana kotikehäänsä nousseesta tanskalaisesta Teddy Lassenista ja Rooman olympialaisissa höyhensarjan kultaa napanneesta Francesco Mussosta. Se ottelutauko päätettiin puolestaan esiottelijana hienossa tapahtumassa, jossa Luukkonen voitti toisen Euroopan mestaruutensa nujertamalla Mimoun Ben Alin.

Sitten oli Ollin vuoro päästä EM-kehään. Suomalaiset olivat saaneet Länsi-Saksan tuoreen Euroopan mestarin Conny Rudhofin houkuteltua titteliotteluun Helsinkiin, siihen ajanoloon muhkealla 25 000 D-markan palkkiolla. Rudhof saapui Suomeen puolustamaan alemman välisarjan upouutta EM-arvoa. Tämä oli vasta toinen sitä vyötä koskenut ottelu ja samalla tietysti saksalaisen ensimmäinen tittelin puolustus.

Kokemusetu oli jälleen tukevasti vastustajalla, mikä kävi ilmi ottelulistojakin vertaamalla. Rudhofin lukemat näyttivät ennen ottelua 48-4-2, kun Mäen vastaavat olivat muodossa 12-2-2. Ottelu oli Ollin omien sanojen mukaan hänelle helppo, hänen nopeusetunsa turvin, eikä saksalainen saanut missään vaiheessa hollille Mäkeä, jota hänen oli kuultu kuvailevan kulmamiehilleen liukkaaksi, kuin saippuapalaa. 15 erän jälkeen italialaisen kehätuomarin kortissa luki 71-68 – seitsemän erää Mäelle, neljä erää Rudhofille ja neljä tasan. Täysi Messuhalli sai juhlia kolmatta suomalaista ammattilaisten Euroopan mestaria. Mäestä tuli samalla myös ainoa meikeläinen, joka voitti EM-tittelin molemmissa nyrkkeilymuodoissa. Sitä hän on edelleen.

Seuraavana uudella Euroopan mestarilla oli vuorossa esiintyminen uransa suurimmalle yleisölle Rooman Olympiastadionilla. Sielä pääotteluna nähtiin Luukkosen entisten kilpakumppanien mittelö Burruni-McGowan. Ollin oli tyytyminen pistetappioon paikallista Giordano Camparia vastaan. Camparilla, joka itsekin nousi pian maailmanlistalle, oli hänelläkin iso kokemusetu Olliin nähden, 74:llä voitollaan.

Mäen seuraavan titteliottelun kohtalo oli jo kovasti keskusteluissa, sillä Rudhofille oli luvattu uusinta Saksassa, kun hän oli suostunut otteluun Suomessa. Tällaiselle oli jo päivämääräkin tiedossa Berliinissä, mutta Euroopan liitolle, EBU:lle, moinen järjestely ei sopinut sääntöihin. Heidän vaatimuksensa oli, että titteliä oli puolustettava ranskalaista ykköshaastajaa vastaan.

Ennen sen toteutumista lopulta lokakuussa, puoli vuotta Campari-ottelun jälkeen, ehti Mäki kehään vielä kolmesti. Ollille tyypillisesti, nämäkään eivät olleet mitään ajantappovastustajia.

Toiseksi nimekkäin näistä oli Franco Brondi, joka myös hän nousi jo seuraavana vuonna maailmanlistalle ja voitti kevyen sarjan EM-tittelin. Mäki poistui kehästä 10 erän pistevoitto plakkarissaan.

Se nimekkäin oli vastassa loppukesällä 1964 MM-karsinnaksi mainostettussa ottelussa, jonka näyttämönä toimi nykyisen Nordiksen, eli Helsingin Jäähallin paikalla sijainnut Helsingin Jäästadion. Mikään MM-karsinta tuo ottelu ei toki ollut. Liekö moinen mainostus ollut sen peruja, että alkuperäisissä mainoksissa luvattiin vastustajaksi Johnny Bizzarro, joka oli silloin, pari sarjaa Ollia alempana, mailmanlistalla kakkosena, siis mestarin ykköshaastajana. Tämä italialaissyntyinen jenkki otteli kuitenkin samoihin aikoihin Madison Square Gardenin pääottelussa. Se puolestaan oli paikka, jonne Mäkeä ei, omien sanojensa mukaan, päästetty, koska hänellä oli Rooman kisojen tapahtumien myötä kommunistin leima otsassaan.

Jos itse Bizzarro olisi Helsinkiin saapunut ja Olli pari sarjaa painoaan pudottanut, niin mainoslauseet tapahtuman statuksesta olisivat saattaneet olla kohdallaankin. Se mies, joka Helsinkiin saapui oli hänkin kovan kaliberin iskijä ja kaukaa Amerikan mantereelta. Argentiinan Vicente Derado oli pitkäaikainen maailmanlistan mies, joka hävisi myöhemmin niukasti pisteillä oman MM-ottelunsa Filippiineillä maan kansallissankarille ja puolustavalle mestarille Flash Elordelle. Deradon nimi oli Mäki-ottelun aikaan listalla alemman kevyen sarjan seitsemäntenä.

Taivasalla käydyn kamppailun vierailija osoittautui viilenevässä ja pimentyvässä illassa maineensa veroiseksi haasteeksi. Otteluraporttien mukaan Mäki aloitti taiston liian passiivisesti, kunnioittaen argentiinalaisen kovia iskuja ja ihmetellen ylävartalon keinuntaan perustunutta epäeurooppalaista puolustusta. Raskaan 12-eräisen viimeiset erät sujuivat jo selvästi Ollin komennossa.

Pistetuomio lienee yksi erikoisimmista maassamme nähdyistä. Kokonaan kotimaisesta tuomarikolmikosta yksi sai enemmän pisteitä Mäelle, yksi Deradolle ja kolmas, entinen ammattinyrkkeilijä Adolfo Minetti, sai molemmille saman verran pisteitä, annettuaan kummallekin kaksi erää ja saatuaan loput kahdeksan tasan. Hän oli silti myös ilmaissut puoltavansa Deradon voittoa, minkä johdosta argentiinalainen julistettiin voittajaksi hajaäänin. Tuomion julistuksen aiheuttaman vihellyskonsertin aikana sääntökirja ilmeisesti tarkistettiin, sillä tulos muutettiin pian sääntöjen mukaiseksi ratkaisemattomaksi, minkä argentiinalaisetkin kuulemma hyväksyivät oikeaksi toimintatavaksi.

Kilpailuja tällä kertaa, Askin sijaan, järjestäneeltä Suomen ammattinyrkkeilyliitolta oli varmasti aikamoinen suoritus saada Derado Suomeen. Hän kävi nimittäin urallaan Euroopassa ottelemassa vain kaksi kertaa, vaikka yhteensä matseja hänelle kertyi pitkäkti toista sataa. Sillä edellisellä Euroopan reissullaan vuotta aiemmin hän oli käynyt Pariisissa voittamassa paikallisen tähden Aissa Hashasin.

Kuinka ollakkaan, se oli juuri tuo algerialaissyntyinen ranskalainen Hashas, jonka EBU oli määrännyt Ollin tittelin puolustukseen haastajaksi. Ask rahoittajineen sai ottelun jälleen Suomeen. Ja jälleen lupaamalla vastustajalle muhkean palkkion, tällä kerralla 25 000 Ranskan frangia. Ja jälleen kerran Mäki sai tyytyä siitä vain murto-osaan, vaikka nousi kehään nyt mestarina.

Kovin paljon Bizzarroa pienempi nimi ei ollut Mäkeä vastassa Messuhallissa 1964. Saharan pantteriksikin kutsuttu Hashas oli otteluhetkellä Ollin omassa sarjassa maailmanlistalla kolmantena. Ottelusta muodostui Mäen uran paras, niin otteluna, kuin hänen oman suorituksensa osalta. Tätä mieltä oli Olli itse ja yleensä muutkin aikalaiset muisteloissaan.

Olli lähti otteluun itselleen poikkeuksellisella taktiikalla. Mäki kuvaili Derado-ottelun taktiikkaansa leväperäiseksi ja tällä kertaa oli Askin kanssa sovittu, että laitettaisiin täysi rähinä päälle heti alusta alkaen. Sen mukaan myös edettiin. Mäki sanoi myöhemmin, että huomasi sen kehässäkin, ettei tänään nyrkkeily riittäisi, että tänään oli pärjättävä tappelemalla. Hashas vastasi Ollin vauhtiin kovilla ja yllättävillä koukuilla. Ne  löysivät tiensä maaliinsa Ollin hanskojen välistä niin, että kotikehän miehellä oli verta valuvina jo toisessa erässä sekä nenä, että silmäkulma.

Mäki heitti vain lisää löylyä kolmannessa ja vielä enemmän neljännessä. Yleisö ihmetteli haltioituneena, Mäelle tapahtunutta muodonmuutosta, tämä kun painoi eteenpäin väsymättä iskusarjoja heitellen. Kuudennessa hurja taistelu sai käänteen, kun myös ranskalaisen otsa aukesi pahasti. Pantteri hyökkäsi vielä seitsemännen, mutta hänen oli luovuttava taistosta erätauolla ennen kahdeksatta erää. Taktiikka toimi, Elis oli tapansa mukaan ollut oikeassa, totesi onnellinen mestari haastattelijalle, taiston päätyttyä.

Tulosta voidaan pitää yhtenä maamme kehähistorian merkittävimmistä voitoista, jonka edelle voidaan asettaa korkeintaan GeeBeen kaksi komeinta päänahkaa, Lovell ja Baer, yli neljännesvuosisata aiemmin New Yorkin nyrkkeilypyhätöissä, ja Luukkosen edellä mainittu ryöstöretki Venezuelaan – jos niitäkään.

Helsingin Sanomien Hashas-ottelua käsittelevä juttu päättyi kysymykseen: ”Jokohan Ollillekin löytyy sijaa maailmanlistalta?” Kyllä löytyi, maailmanmestari Eddie Perkinsin viidentenä haastajana. Näin Mäestä tuli yksi harvoista suomalaista, joka niille listoille on yltänyt. Häntä ennen joukkoon oli kelvannut vain Bärlund, Ask ja Luukkonen, sekä Turussa suomalaisena syntynyt, mutta jo pikkupoikana Amerikkaan muuttanut, 20-luvun tekijämies Chuck Hellman, jos hänet haluaa suomalaiseksi laskea. Ollin jälkeenkin, on tämän puolen vuosisadan aikana onnistunut nimensä meikeläisistä sinne kirjauttamaan vain Amin Asikainen ja Robert Helenius.

Maailmanlistamies Kokkolasta kelpsasi vastustajaksi entistäkin hurjemmalle joukolle kärki-iskijöitä. Sekä vastustajien taso, että ajoittain myös ottelutahti oli nykyaikaan peilattuna suorastaan hämmentävä. Kaikken ylimmilleen se tahti yltyi keväällä 1965 ja keväällä 1968.

Ensin mainitun kevään kynnyksellä, helmikuun lopussa saapui Tampereelle, yli sadan ottelun kokemuksellaan korkealle arvostettu kuubalainen Angel Garcia, joka siihen aikaan piti majaansa Ranskassa. Hänet tunnettiin myös nimellä Robinson Garcia, koska hänen otteensa kehässä olivat lähes yhtä makeaa sorttia, kuin kehien kaikkein ylhäisimmällä taiturilla Sugar Ray Robinsonilla aikanaan. Hän oli tänne tullessaan kevyen sarjan maailmanlistalla peräti neljäntenä.

Maaliskuun lopussa kävi Olli Dortmundissa kohtaamassa uusintaottelussa Willi Quatuorin. Saksalainen oli edellisen Mäki-ottelunsa jälkeen voittanut muun muassa kevyen sarjan Euroopan mestaruuden. Vastakkain oli nyt siis kevyen sarjan ja alemman välisarjan Euroopan mestarit, joista kumpikaan ei ollut titteliään kehässä menettänyt, vaikka muutoin olivatkin niistä joutuneet jo luopumaan. Quatuorin nimi löytyi otteluhetkellä alemman kevyen sarjan maailmanlistan sijalta kolme.

Huhtikuun lopussa oli vuorossa Helsingissä erittäin pitkään listoilla viihtynyt amerikkalainen Paul Armstead, joka oli tuolloin kevyen sarjan listalla viidentenä.

Toukokuun lopussa Ollin kalenteriin merkittiin vielä toinenkin uusintaottelu Saksassa. Tällä kertaa vastakkaisesta kulmasta löytyi Conny Rudhof, joka oli Mäelle häviämänsä EM-ottelun jälkeen ottanut 9 perättäistä voittoa ja oli noussut hänkin kevyen sarjan maailmanlistalle, mestarin kymmenenneksi haastajaksi.

Tämän hurjan joukon Mäki kohtasi 13 viikon aikana. Tahti oli siis maailmanlistamies kolmen viikon välein.

Saksan reissuilla Quatuor oli Ollia parempi ja ansaitsi pistevoittonsa. Olli puolestaan oli raporttien mukaan ollut Rudhofia parempi, mutta joutui tyytymään ratkaisemattomaan. Suomen otteluissaan Mäellä saaliina voitto Garciasta, joka kirjattiin aikakirjoihin yhtenä hänen kovimmista saavutuksistaan, ja ratkaisematon Armstead-ottelusta. Vaikka viimeksi mainitussakin piti yleisö Mäkeä voittajana ja yksin tuomiosta vastannut länsi-saksalainen kehätuomari sai vihellyskonsertin niskaansa Messuhallin lehtereiltä.

Jälkimmäinen Ollin hurja kevät vuonna 1968 käsitti sekin neljä kovaa matsia, mutta nyt ne oli mahdutettu vain 11 viikon aikaikkunaan. Sinä aikana Mäki teki kaksi reissua Kööpenhaminaan ja niiden välissä yhden Afrikkaan, ja niiden päätteksi vielä ehti pääesiintyjäksi Helsingin uuden Jäähallin iltaan.

Helsingissä Olli otti keskeytysvoiton Norjan tulevasta EM-haastajasta Tore Magnussenista. Tanskan tulos, tasapeli, katkaisi paikallisen, amatöörien EM-hopeamitalistin, Preben Rasmussenin 17 ottelun voittoputken.

Teneriffalla, vain kaksi viikkoa Rasmussen-taistosta, vastassa oli alemman kevyen sarjan maailmanlistalta espanjalaisnimi Domingo Barrera Corpas. Tämä oli voittamaton ja otti voiton Ollistakin. Barrera haastoi isojen liittojen vyömiehiäkin pariin otteeseen myöhemmin, mutta niillä kerroilla ei voittoja enää irronnut.

Vajaa kaksi viikkoa Afrikan reissusta ja kovasta kymmeneräisestä siellä, oli Mäki taas kehässä. Nyt Kööpenhaminan kuulussa KB-hallenissa, missä oli esiintynyt vajaa kuukausi aiemminkin. Tällä kertaa vastakkaisessa kulmassa seisoi koko Tanskan ylpeys, kevyen sarjan maailmanlistan nelonen, Börje Krogh. Entinen kevyen sarjan Euroopan mestari, Krogh, oli kärsinyt ainoan tappionsa 35 ottelun urallaan silmäkulmavammalla vieraskehässä edellisen vuoden EM-ottelussaan.

Raskaasta ottelutahdistaan huolimatta Mäki oli kovin lähellä onnistua aiheuttamaan yllätyksen. 10 erän jälkeen luetussa pistetuomiossa oli Ollille jotain tuttua. Kokonaan tanskalaisesta tuomarikolmikosta yksi sai enemmän pisteitä Mäelle, yksi Kroghille ja kolmas, Erik Lund, sai molemmille saman verran pisteitä, annettuaan kummallekin vain yhden erän ja saatuaan loput kahdeksan tasan. Tuomio oli ratkaisematon.

Näiden kahden hurjan kevään välissä Mäki kirjautti tililleen viisi voittoa kotimaassa. Ne kaikki otettiin kovimman sortin nimistä.

Uusintaottelussaan Olli otti revasnssin Giordano Camparista, joka oli kahden Mäki-ottelunsa välissä käynyt maailmanlistalla. Kivenkovista nigerialaisista Ray Adigunista ja Rafiu Kingistä Mäki otti niin ikään 10-eräiset pistevoitot. Sama oli tulos myös argentiinan Valerio Nunezia ja eksoottiselta Curacaon saarelta saapunutta Fighting Mackiä vastaan. Näistä King ja Nunez olivat olleet pitkäaikaisia listamiehiä, mutteivät siellä enään tässä vaiheessa. Adigun puolestaa oli alemman kevyen sarjan sijalla yhdeksän Helsinkiin saapuessaan.

Karibian meren Fighting Mack voitti vuosi Helsingin visiittinsä jälkeen välisarjan EM-vyön Hollannin lipun alla, ja oli hänkin myöhemmin maailmanlistan miehiä. Hänen ja Mäen kohtaamisessa oli poikkeuksellista se, että aikalaisten mukaan siinä nähtiin Ollin ottelevan lopulta agressiivisella tyylillä, vähän kuten Hashas-matsissaan. Mack oli alkuerissä lyönyt Mäen tappion partaalle, mikä lienee herättänyt vuolaasti verta vuotaneen Ollin laittamaan jälleen ranttaliksi.

Joulukuun 1965 Adigun-voitto nosti Ollin vielä toistamiseen maailmanlistalle, josta hänen nimensä oli aiemmin samana syksynä pudonnut, ja tulisi jälleen putoamaan ennen seuraavaa kesää, vaikkei Mäki itse hävinnytkään vuoden 1965 maaliskuun ja vuoden 1967 helmikuun välisenä aikana lainkaan.

Tuo jälkimmäinen tappio tuli EM-kehässä Saksan Frankfurtissa. Vastassa oli kolmatta kertaa Conny Rudhof, mies, jonka kanssa Olli oli sanonut päässeensä helpolla ensimmäisessä EM-ottelussaan, ja jota sanoi olleensa uusinnassakin parempi, vaikka kotituomarit olivat nähneet sen tasan.

Tämä kolmas kohtaaminen televisioitiin poikkeuksellisesti myös Suomeen ja kaikkien täkäläisten nyrkkeilyjännärien harmiksi oli Rudhof tällä kertaa parempi ja nappasi 15 erän jälkeen ansaitulla pistetuomiolla avoimen tittelin itselleen. Tosin tälläkin kertaa Mäki koki olleensa parempi siihen asti, kunnes venäytti selkänsä kuudennessa erässä. Ottelun arvostelusta vastannut kehätuomari kertoi niin ikään Ollin menettäneen pistejohtonsa vasta viimeisissä erissä.

Mäen pari vuotta aiemmin kabinettipäätöksellä menettämän EM-vyön tarina liittyy sekin herra Rudhofiin. Hashas voittonsa jälkeen EBU määräsi Ollille haastajaksi juuri Rudhofin, mikä olikin kohtuullista, olihan Mäki luvannut tälle uusinnan. Tuo ottelu peruuntui pariinkin otteeseen Mäen toimittaessa EBU:n toimistolle lääkärintodistuksia vaivoista, jotka estivät häntä nousemasta kehään. Toimistolla moiseen kyllästyttiin ja vyö julistettiin avoimeksi.

Tilanne oli kerran päinvastainenkin, kun lokakuussa 1966 Messuhallissa Mäen piti päästä haastamaan EM-vyötä silloin hallinnut Saksan Quatuor, mutta tämän sairastodistukset veivät sillä kertaa Ollilta tilaisuuden.

Loppuvuoteen 1967 osuu Mäen ainoa kotiluolassaan Helsingin Messuhallissa koskaan kokema tappio. Tappion aiheutti läpi ottelun etummaisellaan terävästi iskenyt hallitseva Britanian kevyen sarjan mestari Maurice Cullen, joka hänkin edusti huippua. Hänen nimensä luki kevyen sarjan maailmanlistan sijalla seitsemän tänne saapuessaan. Mäki hävisi Suomessa käymistään 28 ottelusta tämän lisäksi vain MM-ottelussa Moorelle.

Ollin jälkimmäisen hurjan kevään päättänyt ilta Helsingin Jäähallissa oli jälkeenpäin nähtynä lopun alku. Ura kyllä jatkui vielä viisi vuotta. Ja Mäki oli yhä kelvollinen kilpailemaan kärkimiesten kanssa vieraskehissä. Kotimaan kehissä Olli otteli sinä aikana neljästi, mutta enää eivät tänne tuodut vastustajat edustaneet varsinaista maailman huippua. Ne loput kotiottelunsa Mäki voitti kaikki, vierasotteluistaan ei enää ensimmäistäkään.

Vastassa ulkomaan komennuksilla olivat Ranskassa Rene Roque, Saksassa Lothar Abend, Italiassa Sandro Lopopolo ja Enzo Petriglia, Espanjassa Juan Flores, Miguel Velazquez ja Pedro Carrasco.

Näistä kaikki paitsi vihoviimeisen ottelun vastustaja Flores ja Italian Petriglia olivat sitä kovinta kaliberia, eli maailmanlistan nimiä. Heidän kaikkien kanssa Mäki otteli täyden ajan ja antoi huippumiehille poikkeuksetta kunnon vastuksen.

Roomassa 17-1-1 -listainen nuori nouseva kyky Petriglia sai huomata, että vielä tässäkin vaiheessa Ollin kykenivät peittoamaan vain ne kaikkein kovimman luokan nimet. Italialainen nousi jo seuraavana vuonna itsekin EM-kehään, mutta Mäki-ottelussaan hänen oli tyytyminen ratkaisemattomaan.

Ensimmäinen Carrasco-ottelu koski espanjalaisen hallussa ollutta kevyen sarjan EM-titteliä. Tähän otteluun lähdettäessä asiantuntijat eivät enää uskoneet Ollin mahdollisuuksiin, ja niinpä heille oli yllätys miten hurja taisto Valencian härkätaisteluareenalla yli 20 000 silmäparin edessä nähtiin.

Carrasco löi Mäen lattiaan kolmannessa, josta Olli nousi ja laittoi ilmeisesti vielä kerran päälle sen täyden rähinän, sillä niin hänen suoritustaan kehuttiin. Mäki sai heti neljännessä Carrascon kanveesillekin, mutta vyön alle osuneella iskulla. Mäellä oli taas auki sekä silmäkulmat, että nenä. Mutta lattiassa käynti ja haavathan ne olivat ennenkin herättäneet Ollin hurjimman taisteluvaihteen. Kolme viimeistä erää, eli niin kutsutut perinteiset mestaruuserät 12-15, kirjattiin Ollille, mutta loppukiri ei riittänyt.

Uusintaottelu kaksi vuotta myöhemmin samaisessa kaupungissa päättyi niin ikään espanjalaisen pistevoittoon, tällä kerralla kymmenen erän jälkeen. Mikään turha tapaus ei tämäkään Ollin kiistakumppani ollut.

Kohdatessaan Mäen ensimmäisen kerran hän oli kevyen sarjan maailmanlistalla neljäntenä. Toisen kohtaamisen aikaan hän oli samaisella listalla jo kakkosena. Hänellä oli myös siihen otteluun tullessaan kaikkein hurjimman näköinen ottelulista kaikista Ollin kohtaamista, tai kenenkään muunkaan suomalaisen koskaan kohtaamista vastustajista. Pedro Carrasco nousi kehään listalla 92-1-1.

Kevyen sarjan EM-titteliään hän ei hävinnyt kehässä. Hän voitti myöhemmin myös alemman välisarjan EM-vyön, sitäkään koskaan häviämättä. Kolmasti hän taisteli Mando Ramosin kanssa WBC-liiton tittelistä, pitäen tuota kuuluisaa vihreää vyötä hallussaankin tovin.

Toinenkin Mäen espanjalaisvastustajista, Miguel Velazquez, piti myöhemmin hallussaan WBC-liiton mestaruutta. Rene Roque, Lothar Abend ja Velazquez, voittivat kaikki myös EM-arvon.

Velazquez oli Mäen kohdatessaan myös hallitseva kevyen sarjan Eupoopan mestari ja sarjan maailmanlistalla seitsemäntenä. Silloin ei Ollin nälkä enää riittänyt voittotaistoon, eikä nimi enää kelvannut titteliotteluun.

Sandro Lopopolo puolestaan oli entinen, Ollin oman sarjan, alemman välisarjan mestari, joka oli tovin peräti The Ring -lehden ja kaikkien liittojen yhtä aikaa sarjansa kruunupääksi tunnustama. Hän oli myös hopeamitalisti, Ollin omassa kevytsarjassa, niissä Rooman olympialaisissa, joissa juuri sen sarjan palkintopallisija olisi suomalaisaatosten mukaan kuulunut Mäelle.

Miesten kohtaaminen toteutui liian myöhään ja päättyi nyt italialaisen pistevoittoon. Mäki olisi paljon mieluummin kohdannut hänet silloin kaikkien tunnustamana mestarina. Tällaisia toiveita eläteltiinkin 1966, kun Mäen oli määrä saada tilaisuus voittaa takaisin EM-vyönsä. Ja jospa vain hän olisi Quatuorin saanut silloin Messuhallin kehään ja vieläpä voittanut, niin olisi voinut Euroopan mestarina haastaa sarjan hallitsijan Lopopolon.

Niin ne usein kaatuvat hyvätkin suunnitelmat ja haaveet ammattinyrkeilyn kovassa maailmassa.

Kaikkein mieluiten Olli olisi ehkä sittenkin kohdannut Lopopolon Rooman 60-kilon olympiafinaalissa, jonne italialainen pääsi, ja jonne suomalaisenkin piti päästä.

Kokkolan leipurin viimeiseksi taistoksi jäi härkätaisteluareenalla lomasaari-Mallorcalla ruotsalais-suomalaisin voimin järjestetty tapahtuma vuonna 1973. Vastassa oli Kuubasta muuttanut Juan Flores, joka oli kaukana siltä maailmanlistamiesten tasolta, jolla Mäki oli aimmin tottunut ammattiaan harjoittamaan. Viidennessä Olli löysi itsensä kanveesilta, eikä tuomari päästänyt häntä enää jatkamaan. Keskeytystappio oli Mäen koko uralla vasta toinen. Ura kehäköysien sisäpuolella oli ohi.

Kun taistot kehässä on käyty, kun mestarista on aika jättänyt, mitä tilastot voivat kertoa meille jälkipolville niistä kehätaistoista, joita moni meistä ei päässyt näkemään? Ne kertovat sen, miten Olli Mäki taisteli vuosikausia ja lukemattomia kertoja tasapäin toinen toistaan kovempien maailman huippujen kanssa. Ne kertovat sen, että mitään vastaavaa ei ole sen koomin suomalaisessa nyrkkeilyssä nähty.

Ollin uran päätyttyä, 161 meikeläistä ammattilaista on noussut paidattomaan kehään. Ollin jätettyä kehät, kukaan suomalainen, tai Suomessa syntynyt, tai täälä asunut ammattinyrkkeilijä, ei ole kohdannut likimainkaan Ollin uran veroisia vastustajia – ei kukaan heistä, eivätkä edes he kaikki yhteensä.

Olli Mäki kohtasi omalla urallaan 17 kertaa sellaisen vastustajan, jonka nimi oli otteluhetkellä maailmanlistalla. Kaikki ne 161 Ollin jälkeen kehään noussutta ottelijaamme ovat yli tuhannessa yhteenlasketussa ottelussaan kohdanneet otteluhetkellä maailmanlistalla olleen miehen yhteensä 7 kertaa, nyt Teofimo Lopez mukaan luettuna!

Niin kuin Jarkko Lahden upeasta muistokirjoituksestakin välittyy, oli Olli Mäki varmasti kaikkein suurimmillaan ihmisenä, kehän ulkopuolella. Nyrkkeilijänä, kehän sisäpuolella, hän oli ehkä sittenkin se Suomen kaikkien aikojen suurin.