Gunnar Bärlund
”GeeBee” 1911-1982
Ammattilaisvuodet 1934-1947
Rekordi: 56-30-1 (28 KO)
Painoluokka: Raskassarja
”KUKAAN TOINEN SUOMALAINEN EI OLE SAAVUTTANUT VASTAAVAA KUULUISUUTTA JA MENESTYSTÄ ULKOMAILLA”
Vaikka Gunnar Bärlundin suuruuden päivistä on jo pitkälti yli puoli vuosisataa, on hänen asemansa maamme kaikkien aikojen parhaana ammattinyrkkeilijänä edelleen vankkumaton. Kukaan toinen suomalainen ei ole saavuttanut vastaavaa kuuluisuutta ja menestystä ulkomailla eikä myöskään samanlaista suosiota kotimaassa kuin helsinkiläinen Bärlund, koko kansan ”GeeBee”. Bärlund sijoittuu yleensä korkealle myös, kun kaikkia historian parhaita suomalaisurheilijoita asetetaan järjestykseen. Paikka tämän listan ykkösenä on itseoikeutetusti hänen.
Toisin kuin useat tällä listalla esiintyneet nyrkkeilijät, Gunnar Bärlund ei osoittanut fyysistä lahjakkuuttaan heti lapsesta pitäen. Päinvastoin hän oli poikavuosinaan niin hentorakenteinen, että hän sai vapautuksen koulun voimistelutunneilta. Lisäksi Bärlund oli luonteeltaan ujo, minkä johdosta hän jäi usein kaduilla alakynteen poikien välisissä voimankoitoksissa. Kuntoaan parantaakseen Bärlund alkoi 14-vuotiaana harjoitella ruotsalaisen nyrkkeilylehden neuvojen mukaisesti ja liittyi samalla myös paikallisen nyrkkeilyseuran harjoituksiin. Ensimmäisen amatööriottelunsa keskisarjassa Bärlund hävisi
ensimmäisen erän tyrmäyksellä, mutta hän jatkoi sinnikkäästi harjoittelua ja
menestystä alkoi tulla, joskaan tässä vaiheessa kukaan ei olisi osannut aavistaa,
miten korkealle nuorukainen vielä tulisi yltämään.
Täysikasvuiseksi vartuttuaan Bärlund nousi nopeasti kansalliselle huipulle ja myös kansainvälistä menestystä alkoi tulla. Yleisö seurasi uuden lupauksen otteita innokkaasti alusta pitäen, ja lempinimi GeeBee tuli tunnetuksi jo näinä vuosina. Suomalaiset odottivat 21-vuotiaalta Bärlundilta jopa olympiamitalia Los Angelesin kisoista 1932, mutta kisamatkasta muodostui suomalaiselle raskas pettymys. Bärlund sai heti avausottelussa vastaansa argentiinalaisen Alberto Lovellin, joka löi suomalaisen 3-0 ja eteni aina kultamitaliin saakka. Useiden katsojien mielestä Bärlund oli sarjansa toiseksi paras nyrkkeilijä, mutta se oli laiha lohtu pettyneelle nuorukaiselle. Mitalitta Suomi ei kuitenkaan jäänyt, sillä välisarjan edustaja Bruno Ahlberg taisteli itsensä pronssille.
Bärlund pysytteli amatöörinä vielä pari vuotta, ja 1934 hän sai osittaisen hyvityksen Los Angelesin pettymykselleen. Bärlund oli vahva ehdokas mitalistiksi jo ennen Budapestissa järjestettyjä EM-kisoja, mutta hänen matkansa oli kariutua rahavaikeuksiin: pennittömällä nyrkkeilyliitolla ei ollut varaa kustantaa edes yhden miehen pääsyä kisapaikalle. Lopulta ruotsalaiset tulivat avuksi ja niin GeeBee pääsi osallistumaan turnaukseen, jossa hän eteni vastustamattomasti voittoon saakka. Loppuottelussa vaivattomasti nujertuneesta Saksan Herbert Rungesta tuli myöhemmin olympiavoittaja, mutta Bärlund oli siinä vaiheessa jo siirtynyt ammattilaiseksi.
Paidattomiin kehiin Bärlund siirtyi suoraan voittoisien EM-kisojen jälkeen. Ensimmäisen ottelunsa uudessa ympäristössä hän kävi syyskuussa 1934 ja tyrmäsi siinä englantilaisen Jeff Wilsonin jo avauserässä. Toisessa ottelussa tuli kuitenkin harmittava tappio, kun kamppailua johtanut Bärlund löi tulevaa Euroopan mestaria, saksalaista Arnold Köbliniä liian alas ja hävisi ottelun vanhan foul-säännön nojalla diskauksella. Köblinistä Bärlund otti kuitenkin revanssin heti seuraavana vuonna kahdeksannen erän tyrmäysvoitolla Helsingissä. 16.5. 1935 isketty tilaisuus oli myös ensimmäinen Suomessa koskaan nähty ammattinyrkkeilytapahtuma, ja sen aiheuttama suosio oli valtava.
”…BÄRLUND OLI HYÖKKÄÄVÄ TAITONYRKKEILIJÄ, JOLLA OLI MYÖS AMMATTILAISKEHIIN VAADITTAVAA KOVUUTTA”
Samana vuonna Bärlund otteli myös näytösottelun entistä huippumiestä, raskaassa sarjassa koko uransa otelleista nyrkkeilijöistä eniten vastustajia tyrmännyttä George Godfreyta vastaan ja hankki kaikkiaan seitsemän voittoa. Tyyliltään 187-senttinen ja 90-kiloinen Bärlund oli hyökkäävä taitonyrkkeilijä, jolla oli myös ammattilaiskehiin vaadittavaa kovuutta. Hän oli parhaimmillaan suurikokoisten vastustajien kanssa, jotka antautuivat reiluun iskujenvaihtoon. Vaikeuksia hänelle tuottivat lähinnä pienemmät ja liikkuvat miehet, mutta heitäkin GeeBee kukisti urallaan koko joukon.
Mainiosti sujui myös seuraava vuosi 1936, ja Bärlundin ottelut ja voitot ympäri Eurooppaa jatkuivat. Bärlund kohosi Euroopan kärkinimien joukkoon, mutta hänen toiveissaan alkoi jo siintää matka valtameren toiselle puolelle todella suuriin kehiin. Tämä tuli myös mahdolliseksi, kun suomalaisen manageri vaihtui ruotsalaisesta Berit Kylanderista huomattavasti kokeneempaan ja tunnetumpaan Paul Damskiin. Ensimmäisessä ottelussaan uudella mantereella Bärlund tyrmäsi ensimmäisessä erässä yhdysvaltalaisen Sandy McDonaldin. Puitteet tapahtumalle olivat komeat, sillä illan pääottelussa esiintyi itse Joe Louis, joka tosin ei vielä tuohon aikaan ollut maailmanmestari. Saman vuoden puolella Bärlund ehti voittaa vielä kaksi vastustajaa, minkä ansiosta hän kohosi The Ring –lehden maailmanlistalle ja neljännelle sijalle saakka.
Yhdysvaltain matka alkoi siis vähintäänkin lupaavasti, mutta vuonna 1937 seurasi vastatuulta, joka oli jopa päättää Bärlundin uran alkuunsa. Bärlund tosin voitti ensimmäisen kamppailunsa tuona vuonna, mutta kahdessa seuraavassa tuli tappio, ja niin Bärlundin nimi putosi arvolistoilta. Tappioiden myötä Bärlund palasi kotimaahan. Hän matkasi ottelemaan Englantiin, mutta siellä koitti jälleen tappio, joka oli siis suomalaiselle jo kolmas perättäinen. Vastoinkäymiset saivat Bärlundin harkitsemaan vakavasti uransa jatkoa, mutta syksyn tullen hän päätti yrittää vielä kerran onneaan Yhdysvalloissa.
Paluu Amerikkaan oli komea, sillä Bärlund oli harjoitellut todella huolella. Niinpä ensimmäinen vastustaja Eddie Coderre tippui suomalaisen käsittelyssä jo
ensimmäisessä erässä. Toisen voiton jälkeen Bärlund kohtasi vanhan tuttavansa, olympialaisissa hänet lyöneen ja myös ammattilaisena huipulle nousseen Alberto Lovellin. Bärlund maksoi kalavelkansa ylivoimaisella pistevoitolla ja nousi sen myötä jälleen The Ringin listalle ja kuudenneksi haastajaksi.
”…MAAILMANLISTALLA PERÄTI KAKKOSEKSI”
Vuoden 1938 alussa Bärlund kävi elämänsä ottelun. Paikka ei ollut vähäisempi kuin
New Yorkin nyrkkeilypyhätön Madison Square Gardenin pääareena, ja vastaan asettui entisen maailmanmestarin Max Baerin pikkuveli Buddy Baer. Baer oli kaksimetrinen ja miltei satakymmenkiloinen jätti, joka tunnettiin valtavasta iskuvoimastaan. Hän otteli kahdesti MM-tittelistäkin Joe Louisin kanssa ja ensimmäisellä yrittämällään iski tämän jopa ulos kehästä vaikka lopulta hävisikin. Baer oli kamppailun ennakkosuosikki vedonlyöntisuhteessa 3-1 ja useat asiantuntijat veikkasivat hänen tyrmäysvoittoaan. Baer aloittikin kamppailun hyvin, mutta toisessa erässä Bärlund pääsi kamppailuun mukaan ja otti aloitteen itselleen. Suurikokoinen vastustaja oli jälleen hyvä kohde Bärlundin väkeville vartalokoukuille, ja niillä hän kypsyttikin Baerin perusteellisesti seitsemän erän aikana. Voitto sai seurakseen vielä kaksi muutakin plus-merkkistä lopputulosta seuraavan kahden kuukauden aikana, ja ne kohottivat suomalaisen maailmanlistalla peräti kakkoseksi.
Puhetta MM-ottelusta Louisia vastaan oli, mutta sellaista Bärlundille ei kuitenkaan
järjestynyt. Loppuvuodesta 1938 oli edessä jälleen takaiskuja, kun Gardenin kehässä käydyssä ottelussa yhdysvaltalainen Lou Nova pysäytti Bärlundin etenemisen keskeytysvoitolla. GeeBeellä oli aiemminkin ollut ongelmia arkojen silmäkulmien kanssa, ja ne koituivat hänen kohtalokseen myös Novaa vastaan, sillä Bärlund oli hallinnut kamppailun alkupuolta. Bärlund kärsi vielä toisenkin tappion vähemmän tunnetulle vastustajalle samana vuonna ja putosi jälleen arvolistalta, jolle hän tosin nousi vielä kerran seuraavana vuonna.
Bärlundin tähti alkoi hiljalleen laskea, mutta kansainvälisellä kärkitasolla hän
otteli vielä useita vuosia ja voitti suurimman osan kamppailuistaan. Hän löi vielä
kaksikin MM-kehässä käynyttä ottelijaa, Jack Roperin ja Tony Muston ja kohtasi
näiden lisäksi MM-kehän kävijöistä myös Abe Simonin, Tami Mauriellon pariinkin kertaan sekä uusinnassa myös Lou Novan. Ehkä tunnetuimmassa ottelussaan hän kohtasi Joe Louisia ahtaalla pitäneen ja raskaan keskisarjan historian parhaimpiin kuuluvan Billy Connin 1941. Bärlund otteli tätä vastaan hyvin ja piti kamppailun tasoissa kahdeksan erän ajan, kunnes hänen managerinsa Paul Damski tuntemattomasta syystä luovutti ottelun Bärlundin puolesta. Syyllä saattoi olla tekemistä sen kanssa, että Connille haluttiin varmistaa MM-ottelu Louisia vastaan, mutta tapaus rikkoi Bärlundin ja Damskin välit.
Hyvästinsä kehälle Bärlund sanoi vasta vuonna 1947, jolloin hän kävi
jäähyväisottelussa Suomessa voittamassa Denis Julianin tyrmäyksellä. Sen jälkeen hän kävi vielä kaksi kamppailua, kunnes ripusti kintaansa naulaan. Bärlundin lopullinen ottelulista oli 55 voittoa, 30 häviötä ja yksi ratkaisematon. Amerikan kansalaisuuden hankkinut Bärlund jäi uransa jälkeen asumaan Yhdysvaltoihin, mutta muisti myös vanhan kotimaansa ja vieraili Suomessa useita kertoja vuosien varrella. Viimeisinä vuosinaan alzheimerin taudista kärsinyt suuri suomalainen nukkui pois elokuussa 1982.
Perusteita rankingille
+ Bärlundin suuruudesta ja suosiona nyrkkeilijänä kertovat yhtä lailla hänen parhaat voittonsa kuin hänelle annetut huomionosoitukset kehän ulkopuolellakin. Hän on puolueettomilla arvolistoilla korkeimmalle koskaan noussut suomalaisnyrkkeilijä. Hän on ainoa suomalainen, joka on esiintynyt Madison Square Gardenin pääareenalla ja GeeBee kävi siellä vieläpä kahteen otteeseen. Niin ikään hän on ainoa suomalainen, jonka kuva on kelvannut The Ring –lehden kanteen. Kun Bärlund voitti otteluitaan Amerikassa, radiossa soitettiin hänen kunniakseen Porilaisten marssi, joka yleensä esitetään urheilutapahtumien yhteydessä ainoastaan olympiavoittojen kunniaksi. Kun GeeBee kävi vierailemassa Suomessa vuonna 1938, oli häntä vastassa Helsingin juna-asemalla peräti 8000 henkeä. Bärlundia hyödynnettiin myös kaupallisesti: hänen kuviaan sisältänyt keräilysarja meni kuin kuumille kiville koulupoikien keskuudessa 1930-luvulla.
Bärlundin ura on pitempi kuin kenenkään toisen suomalaisnyrkkeilijän, ja tällä
hetkellä on vaikeaa kuvitella, että kukaan hänen lukemiinsa tulisi yltämäänkään.
Hänen ottelulistansa voi nykyisen nyrkkeilyn ystävän silmiin näyttää rumalta, mutta sitä arvioitaessa on syytä muistaa, että Bärlund otteli urallaan huippumiehiä vastaan useita vuosia parhaiden päivien jo jäätyä taakse. Ottelutahti oli myös paljon nykyistä tiuhempi, eikä yksittäisen tappion merkitys ollut niin suuri kuin tänä päivänä.
Elis Ask
”Kid Ellis” 1926-2003
Ammattilaisvuodet 1946-1957
Rekordi: 40-17-5 (16 KO)
Painoluokka: Kevytsarja
Kid Ellis
Jos suomalaiseen ammattinyrkkeilyyn vaikuttaneista hahmoista tehtäisiin erilaisia
rankinglistoja, Elis Ask veisi ykkössijan niistä monilla. Kaikkien aikojen tunnetuimman nyrkkeilyvaikuttajan, suurimman promoottorin ja värikkäimmän
persoonallisuuden tittelit kuuluisivat kiistattomasti hänelle. Kauas ei häneltä jää
myöskään kaikkien aikojen parhaan ammattinyrkkeilijän titteli, vaikka hän tässä
listauksessa jääkin ”vasta” kakkoseksi.
”JOKAINEN NYRKKEILIJÄ ON KAI HIEMAN OMITUINEN, MUTTA JOKA ANTAA HAKATA ITSEÄÄN ILMAISEKSI ON JO PÄHKÄHULLU”
Helsinkiläissyntyinen Ask oli jo nuoruudessaan monipuolisesti lahjakas urheilija.
Hän menestyi esimerkiksi mäkihypyssä voittaen jopa TUL:n nuorten Suomen mestaruuden ja kilpaili myös pikajuoksijana. Omaksi lajiksi valikoitui kuitenkin jo varhain nyrkkeily, jossa menestystä tuli heti alusta alkaen. Jo 18-vuotiaana 1944 hän valloitti Suomen mestaruuden kärpässarjassa ja kahtena seuraavana vuonna tuli kultaa painoluokkaa ylempänä kääpiöissä. Amatöörimenestys ei kuitenkaan missään vaiheessa kiinnostanut suomalaista, vaan hän tahtoi myös rahaa, ja kun ruotsalainen Edwin Ahlqvist tarjosi hänelle ammattilaissopimusta, hyväksyi Ask sen oikopäätä. ”Jokainen nyrkkeilijä on kai hieman omituinen, mutta joka antaa hakata itseään ilmaiseksi on jo pähkähullu”, kuten Ask itse asian muotoili. 76:sta amatööriottelustaan hän voitti kaikkiaan 70.
Ask aloitti paidattoman urana kääpiösarjassa joulukuussa 1946 kuuden erän
pistevoitolla ranskalaisesta Marcel Josiesta. Seuraavana vuonna Ask kohtasi ja
voitti uransa ainoan kotimaisen vastustajan, turkulaisen Viljo Salmisen pistein.
Askin vastustajat eivät alussa olleet aivan huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta
hänen nimensä kohosi Euroopan arvolistoille nopeasti. Jo kymmenen voitetun ottelun jälkeen hänen nimensä oli listan kuudentena. Ask oli monipuolinen nyrkkeilijä, joka oli sekä teknisesti taitava, nopea että myös voimakas.
”VAIKKA HÄN TOISESSA ERÄSSÄ MENETTIKIN MUUTAMAN HAMPAAN MEDINAN KOUKUN SEURAUKSENA, PITI HÄN OTTELUN HALLINNASSAAN”
Vuonna 1948 Ask kohtasi uransa ensimmäisen todellisen haasteen, kun Ahlqvist hankki hänen yhdenteentoista otteluunsa vastustajaksi maailman huippuihin lukeutuneen ranskalaisen Theo Medinan. Medina oli ykköshaastajana samalla Euroopan listalla, jolle Ask oli vastikään noussut ja aiemmin ranskalainen oli myös ollut sarjan Euroopan mestari. Vedonlyönnit kulkivat selvästi kokeneen ranskalaisen hyväksi, mutta kehässä komennon otti 21-vuotias suomalainen. Vaikka hän toisessa erässä menettikin muutaman hampaan Medinan koukun seurauksena, piti hän ottelun hallinnassaan ja nujersi Medinan lopulta kuuden erän jälkeen. Voitto nosti Askin myös maailmanlistalle, jossa hän sijoittui yhdeksänneksi. Nimi säilyi listalla senkin jälkeen, kun hän vaihtoi painoluokkaa ja siirtyi höyhensarjaan.
Seuraavaksi Ask siirtyi ottelemaan Isoon-Britanniaan, jossa voitot jatkuivat.
Kansainväliselle tasolle kuuluneet Johnny Molloy ja Eddie Miller kärsivät tappiot
suomalaiselle, joskin Miller venyi ensimmäisellä yrityksellään ratkaisemattomaan.
Nämä saavutukset nostivat Askin maailmanlistalla ensin viidenneksi, ja kun Sandy
Saddler otti maailmanmestaruuden nimiinsä tyrmäämällä Willie Pepin 1948, kohosi Ask peräti listan kolmanneksi. Saavutuksen arvo lisääntyy entisestään kun katsotaan, minkälaisia nimiä hänen edellään oli: mestari Saddler kuuluu 103 kaadollaan nyrkkeilyhistorian kaikkien aikojen kovimpiin tyrmääjiin ja höyhensarjan suurimpiin legendoihin, Pep arvostetaan yleisesti yhdeksi kaikkien aikojen parhaista nyrkkeilijöistä kaikki painoluokatkin huomioiden ja kakkoshaastaja Ranskan Ray Famechon oli sarjan Euroopan mestari. Uusintaottelussa sattunut uran ensimmäinen tappio Johnny Molloylle tosin pudotti suomalaisen nimen alemmas seuraavana vuonna 1949.
Vuonna 1949 Askin uralla alkoi myös seuraava aikakausi. Manageriksi siirtynyt
raskaansarjan entinen nyrkkeilylegenda Jack Dempsey kiinnostui lahjakkaasta
suomalaisesta ja kutsui tämän suojiinsa Yhdysvaltoihin. MM-tittelistä unelmoinut Ask hyväksyi tarjouksen oikopäätä ja siirtyi Atlantin taakse rakentamaan uraansa.
Ottelut uudella mantereella käynnistyivät neljällä voitolla, ja pistevoitto
kuubalaisesta, niin Pepin kuin Saddlerinkin kohdanneesta Miguel Acevedosta kohotti suomalaisen vielä sarjansa arvolistalla viidenneksi. Amerikkalaiset lehdet tosin kritisoivat ”Ellis Askin”, kuten hänen nimensä sikäläisittäin kirjoitettiin,
iskuvoimaa, mutta saavutus itsessään oli arvokas. Ohjelmaan mahtui myös neljän erän näytösottelu mestaruuden uudestaan voittanutta Willie Pepiä vastaan.
Tosiottelustakin oli puhetta, mutta sellaista ei järjestynyt.
Ask ei kuitenkaan lopulta viihtynyt suuressa maailmassa, vaan kaipasi takaisin
kotiin perheensä luo. Hänen hermonsa eivät olleet kunnossa, eivätkä valmentaja Hymie Blausteinin ammoniakkia sisältäneet laihdutusrohdot ainakaan parantaneet tilannetta. Kun Ask vieläpä kärsi tappion jo kerran kukistamalleen Charley Rileylle, oli edessä paluu kotimaahan.
Painovaikeuksista kärsinyt Ask siirtyi sarjaa ylemmäs kevyeen sarjaan, mutta edessä oli vastatuulta ulottuvampien ja luonnostaan suurempikokoisten vastustajien kanssa. Kaksi Lontoon matkaa päättyivät tappioihin, tosin niiden vastapainoksi Ask hankki myös muutamia hyviä voittoja. Vuonna 1950 Ask päätti yrittää vielä uudestaan uraa Yhdysvalloissa, mutta matkasta muodostui raskas pettymys. Reissun kolmannessa ottelussaan Ask kärsi uransa ensimmäisen ja ainoan puhtaan tyrmäystappion, kun Yhdysvaltain rajuiskuinen Jackie Graves löi hänet ulos toisessa erässä. Haaveet suurotteluista saatiin unohtaa saman tien ja paluu Eurooppaan oli jälleen edessä.
”MAAMME ENSIMMÄINEN AMMATTILAISTEN EUROOPAN MESTARI”
Asioita hetken harkittuaan Ask päätti alkaa tavoitella totisesti Euroopan
mestaruutta, joka uran huippuvuosina oli jäänyt voittamatta. Harjoitteluun löytyi
uutta intoa ja tuloksiakin alkoi tulla. Kykyjensä puolesta Euroopan ykköseksi
rankattu Ask oli hyvinkin kelvollinen kohtaamaan sarjan mestaruutta hallinneen
ranskalaisen Pierre Montanen, mutta taloudellinen puoli tuotti ongelmia. Lopulta Ask otti itse vastuulleen myös kamppailun rahoituksen, ja niin Suomessa nähtiin kaikkien aikojen ensimmäinen EM-ottelu 17.8.1951. Ask aloitti kamppailun vahvasti ja käytti ranskalaista polvillaan jo ottelun alkupuolella, mutta Montane antoi hänelle kovan vastuksen. Ottelu eteni Askin niukassa hallinnassa aina sen kahdenteentoista erään saakka, jolloin suomalaisen vasen koukku tyrmäsi ranskalaisen. Näin Askista kruunattiin maamme ensimmäinen ammattilaisten Euroopan mestari.
Mestaruuskausi jäi kuitenkin vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Ask puolusti
titteliään tammikuussa 1952 vapaaehtoisesti tanskalaista Jörgen Johansenia vastaan, jonka kanssa hän oli ehtinyt otella jo kolmeen kertaan. Molemmat miehistä olivat voittaneet toisensa kerran ja otelleet kerran myös tasan. Tällä kertaa oli kuitenkin jälleen Johansenin vuoro olla parempi, ja niin titteli jäi hänelle Tanskaan. Tämän jälkeen motivaationsa menettäneestä Askista tuli kehien kiertolainen ja uransa viimeisistä kymmenestä kamppailusta hän voitti ainoastaan yhden.
”HARVAA MIESTÄ MAAILMASSA ON KUNNIOITETTU YHDEN MIEHEN VEROLLA”
Vuonna 1957 Ask perusti oman ammattinyrkkeilytallinsa, josta hän oli haaveillut jo
pitemmän aikaa. Ask oli lopettanut nyrkkeilemisen jo 1955, mutta raskaansarjan
olympiamitalistin Ilkka Kosken poisjäännin vuoksi hän joutui ottelemaan itse
ensimmäisen järjestämänsä tilaisuuden pääottelun. Ratkaisematon ranskalaista Roger Prientiä vastaan päätti lopullisesti Askin uran, joka sisälsi kaikkiaan 40 voittoa, 17 tappiota ja viisi ratkaisematonta. Askin tallin myöhemmissä ammattilaisilloissa esiintyivät monet Euroopan ja maailman huiput. Hänen suojissaan Risto Luukkonen, Pekka Kokkonen ja Olli Mäki nousivat maailman huipulle ja monet muutkin iskijät eurooppalaiselle kärkitasolle. On epätodennäköistä, että yksikään toinen suomalaispromoottori yltäisi vastaaviin saavutuksiin. Toisaalta Ask sai kokea myös koko joukon vastoinkäymisiä. Amatööriliiton kanssa välit olivat täysin tulehtuneet eikä rahoitusapua tallille tullut mistään. Kun vielä eduskunta laati lain, jonka mukaan ammattinyrkkeilyä verotettiin kovemmin kuin muita huvitapahtumia, oli toiminnan jatkaminen hankalaa ja lopulta tallin talous romahti. ’Harvaa miestä maailmassa on kunnioitettu yhden miehen verolla’, Ask itse virnisteli säädökselle. Lopulta Ask sai myös ansaitsemansa tunnustuksen valtion taholta, kun hänelle myönnettiin urheilijaeläke.
Promoottorin uran jälkeen Ask auttoi vielä useita nyrkkeilijöitä. Hän etsi pitkään
raskaansarjan nyrkkeilijää, josta olisi voinut kouluttaa mestarismiehen, mutta
sellaista ei löytynyt. Ylipäänsä Ask ei kieltänyt apuaan keneltäkään, joka halusi
oppia lisää nyrkkeilystä. Askin vuonna 2003 tapahtuneen kuoleman seurauksena päättyi suomalaisen nyrkkeilyn yksi merkittävä aikakausi.
Perusteita rankingille
+ Elis Askissa yhdistyivät erinomainen nyrkkeilytaito, fyysinen voima, luotettava
iskunkestävyys sekä peräänantamaton asenne kaikessa tekemisessä. Nämä ominaisuudet veivät hänet myös maailman huipulle. On tavallaan sääli, että Ask joutui ottelemaan samaan aikaan legendaaristen Willie Pepin ja Sandy Saddlerin kanssa: heikommalla aikakaudella hän olisi epäilemättä ollut vahva ehdokas MM-tittelin voittajaksi. Askin vastustajat olivat kautta linjan kovia, eikä hän uransa parhaina vuosina kärsinyt yhtään ns. turhaa tappiota heikommille vastustajille.
– Ask ei hyvin todennäköisesti olisi kyennyt nousemaan maailmanmestariksi asti
vaikka tilaisuuden olisi saanutkin, mutta tähän vaikutti enemmän aikakauden kovuus kuin asianomaisen kyvyt. Oikeastaan ainoa Askin uraa himmentävä tekijä oli se, että hänen aikansa huipulla jäi varsin lyhyeksi. Parhaat päivänsä hän näki
22-23-vuotiaana , ja 26:n ikäisenä hän oli jo jäähdyttelijä.
Olli Mäki
”Kokkolan leipuri”, Synt. 1936
Ammattilaisvuodet 1960-1973
Rekordi: 28-14-8 (5 KO)
Painoluokka: Höyhensarja / Kevytsarja
Kokkolan leipuri
Hänen uransa ensimmäinen ammattilaisottelu oli kahdeksaneräinen, toisessa hän
kohtasi Euroopan arvolistoille rankatun vastustajan, neljäs vastus oli
maailmanlistan kymmenes ja yhdennessätoista kamppailussaan hän otteli
maailmanmestaruudesta. Tahti oli kova, mutta kova oli myös mies tekojen takana.
Legendaarinen ”Kokkolan leipuri” Olli Mäki on useissa yhteyksissä arvioitu kaikkien aikojen lahjakkaimmaksi suomalaisnyrkkeilijäksi, jonka tie vei maailman huipulle niin amatööri- kuin ammattilaiskehissäkin.
”MÄKI JOUTUI SUUREMPIEN
VAIKUTTAJIEN PELINAPPULAKSI”
Amatööriurallaan Mäki saavutti neljä Suomen mestaruutta ja oli kahdesti
Pohjoismaiden paras, mutta nämä tittelit eivät suinkaan olleet hänen suurimpia
meriittejään. Jo vuonna 1957 hän iski 60-kilon sarjassa EM-kisoissa hopealle, ja
kaksi vuotta myöhemmin Sveitsissä hän kirkasti mitalin kultaiseksi. Mäki valittiin
myös noiden kisojen parhaaksi nyrkkeilijäksi. Lisää menestystä oli odotettavissa
vuoden 1960 olympialaisista, mutta sillä kerralla Mäki joutui suurempien
vaikuttajien pelinappulaksi. Liittojen ristiriitojen vuoksi yksikään TUL:n urheilija
ei päässyt lopulta kisamatkalle lainkaan, ja niin Mäki ei päässyt edes yrittämään
kultaista mitalia, jota jo ennakkospekulaatioissa aseteltiin hänen kaulalleen.
Yhteensä käymistään 270 amatööriottelusta Mäki hävisi ainoastaan 15.
”VANKKARAKENTEINEN PISTENYRKKEILIJÄ, JONKA NYRKKEILYSSÄ YHDISTYIVÄT ERINOMAINEN
TEKNIIKKA SEKÄ HÄMMÄSTYTTÄVÄ NOPEUS”
Amatööriuraltaan Mäki siirtyi voimissaan olleeseen Askin talliin ammattilaiseksi
samaisena olympiavuonna 1960. Tyyliltään Mäki oli lähinnä olympianyrkkeilijä, mutta hänen taitonsa riittivät hyvin myös ammattilaiskehiin. Mäki oli lyhyehkö,
vankkarakenteinen pistenyrkkeilijä, jonka nyrkkeilyssä yhdistyivät erinomainen
tekniikka sekä hämmästyttävä nopeus. Kun omakin leuka kesti iskuja hyvin, ei
menestykselle ollut esteitä, vaikka Mäki ei koskaan mikään tyrmääjä ollutkaan. Mäki oli kehässä parhaimmillaan, jos vastustaja onnistui horjuttamaan häntä ottelunalkupuolella. Mikäli tämä ei siihen kyennyt, tyytyi Mäkikin ottamaan kamppailut rauhallisesti, ja sen seurauksena otettavissa olleet pistevoitot joskus
lipsahtelivat vastustajille.
Ammattilaisura alkoi vaivattomalla pistevoitolla ranskalaisesta Artide Amatosta
kahdeksan erän jälkeen, ja yhtä helposti nujertui seuraavassa kamppailussa
italialainen Alberto Serti, joka oli Euroopan rankinglistalla yhdeksäs ja nousi
myöhemmin maanosan mestariksikin. Jo neljänteen otteluun Ask hankki Mäen
vastustajaksi maailmanlistan kymmenennen miehen, ghanalaisen Floyd Robertsonin. Uransa alkutaipaleella ollut suomalainen voitti hänet kuitenkin tekniikallaan ja älykkyydellään yhtä tyylikkäästi kuin muutkin siihenastiset vastustajansa. Samalla Mäki nousi myös eurooppalaisille arvolistoille.
Mäen ura sai siis lentävän lähdön, mutta promoottori Elis Ask menestyksen
innoittamana vei hänen uraansa eteenpäin liiankin nopeasti. Kuudennessa ottelussaan Mäki kohtasi höyhensarjan viidenneksi rankatun tulevan maailmanmestarin Howard Winstonen, joka oli kuitenkin siinä vaiheessa vielä liian kova pala suomalaiselle. Mäki sai tyytyä pistetappioon, ja hieman myöhemmin saksalainen Willie Quatuor taisteli häntä vastaan tasapelin.
Mäen ammattilaisuran ottelusaldo osoitti lukemia 8-1-1, 1 tyrmäys, kun Elis Ask jo
puuhasi hänelle MM-ottelua Helsinkiin yhdysvaltalaista Davey Moorea vastaan.
Suurottelun järjestäminen oli tietysti Askille suuren unelman täyttymys, ja Mäki
kykeni ottelemaan tasapäisesti kovienkin vastustajien kanssa, mutta siitä huolimatta titteliottelu tuli suomalaiselle aivan liian varhain. Ottelu käytiin lisäksi
höyhensarjassa, jota varten Mäki joutui pudottamaan painoaan kuukauden aikana
seitsemän kiloa. Kun Ask löysi kuitenkin tapahtumalle rahoittajan ruotsalaisesta
Per-Olof Ahlista, oli taloudellinen puolikin kunnossa, ja haasteita kaihtamaton Mäki hyväksyi tilaisuuden ilomielin. Suomen historian suurin nyrkkeilytapahtuma 29.8.1962 veti Helsingin olympiastadionille kaikkiaan 23 463 katsojaa. Harva uskoi Mäen voittoon, mutta yleisesti arveltiin hänen kestävän Mooren moukareita ainakin
kamppailun puolivälin tienoille. Ottelu päättyi kuitenkin Mooren eduksi jo toisessa
erässä, eikä suomalaisedustajia ole MM-kehässä sen koommin nähty.
Moore-ottelun pettymys kalvoi Mäen mieltä jatkossa, eikä hän ollut kehässä hetkeen ennallaan. Mäki pitikin vuonna 1963 nyrkkeilystä yli puolen vuoden tauon, kunnes palasi uudella innolla tositoimiin saman vuoden joulukuussa. Kahden hyvän
paluuvoiton jälkeen Ask alkoi järjestellä Mäelle EM-ottelua. Sellainen Suomeen
saatiinkin taas helmikuussa 1964, siis vain paria kuukautta Risto Luukkosen toisen EM-tittelin voittamisen jälkeen. Ottelu käytiin kevyessä välisarjassa, ja kruunuaan Mäkeä vastaan puolusti saksalainen Conny Rudhof. Mäki voitti tiukan ottelun pistein, ja näin hänestä tuli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen, joka on saavuttanut EM-kultaa sekä amatöörinä että ammattilaisena.
Mäen oli määrä puolustaa titteliään samana vuonna uusintaottelussa Rudhofia vastaan, mutta tämän sijasta Helsiinkin saapuikin EBU-liiton vaatimuksesta paljon kovempi mies. ”Saharan pantterina” tunnettu, Ranskaa edustanut Aissa Hashas oli kevyessä välisarjassa maailmanlistalla peräti kakkosena ja kuului parhaisiin Suomessa koskaan nähtyihin nyrkkeilijöihin. Mestaruusottelun Mäkeä vastaan Hashas aloittikin vauhdilla ja iski suomalaisen nenän ja silmäkulman verille heti kamppailun alussa. Usein otteluissaan liiankin leppoisasti esiintynyt Mäki pani kerrankin peliin kaiken vimmansa, ja niin kehässä nähtiin taistelu, jota moni asiantuntija pitää edelleen parhaana meillä koskaan nähtynä otteluna. Hashas koki Mäen kyydissä kunnon selkäsaunan ja joutui luovuttamaan kamppailun seitsemän erän jälkeen otsa verta vuotaen. Hieno voitto nosti Mäen myös The Ring –lehden maailmanlistalle ja aina viidenneksi saakka.
Rudhofin ja Mäen välille yritettiin järjestää uusintaa vielä moneen kertaan, mutta
aina tuloksetta. Kun Mäki joutui perumaan jo sovitun ottelun sairastumisen vuoksi,
otti EBU-liitto häneltä tittelin pois ilman ottelua 1965. Mäki jatkoi kuitenkin
uraansa huipputasolla menestyksekkäästi kärsien tappion vain saksalaiselle Willi
Quatuorille. Vuonna 1965 hän taisteli Helsingissä tasapelin maailmanlistan kolmosta Paul Armsteadia vastaan, ja muutamat hyvät voitot sen lisäksi nostivat Mäen jälleen maailmanlistalle 1966, josta Quatuor-tappio oli hänet pudottanut.
Mäki pääsi uudelleen EM-kehään 1967 titteliä hallinnutta Conny Rudhofia vastaan.
Mäki oli aiemmin ehtinyt voittaa tämän ja otella kerran myös tasapeliin, mutta tällä
kerralla hän kärsi pistetappion. Seuraavana vuonna Mäki siirtyi poikkeuksellisesti
kevyeen sarjaan ja haastoi Euroopan mestari Pedro Carrascon tämän kotiareenalla Valenciassa. Mäki otteli hyvin ja käytti vastustajaansa lattiassakin, mutta mestaruutta hän ei enää voittanut. Carrascosta tuli myöhemmin myös WBC-liiton tunnustama kevyen sarjan maailmanmestari.
Mäen harjoitushalut alkoivat uran suurten vuosien jälkeen hiljalleen hiipua, ja
Askin tallin loppumisen myötä otteluiden saaminen Suomessa oli hankalaa. Mäki oli
alun perin suunnitellut lopettavansa uransa täytettyään 30 vuotta (1966), mutta
kehässä hänet nähtiin aina vuoteen 1973 asti, joskin loppuaikoina enää vain pari
kertaa vuodessa. Kun sitten 1973 kuubalainen Juan Flores aiheutti Mäelle tämän uran toisen tyrmäystappion Mallorcalla, ripusti suomalainen kintaat naulaan. Mäen
lopullinen ottelulista oli 28-14-8. Mäen nyrkkeilyinnostus on jatkunut edelleen myös
suvun piirissä: Pekka Mäki kuuluu tällä hetkellä Suomen arvostetuimpiin nyrkkeilyvalmentajiin. Olli Mäen tarina on saavuttanut menestystä vastikään myös valkokankaalla: elokuva Hymyilevä mies on kerännyt kansainvälistäkin tunnustusta.
Perusteita rankingille
+ Se, että Mäki ei koskaan noussut maailmanmestariksi, ei jäänyt ainakaan fyysisistä lahjoista kiinni. Mäen nopeus, taito ja älykkyys kestivät vertailun keneen tahansa. Lisäksi lista Mäen vastustajista on kovempi kuin yhdelläkään toisella suomalaisella: yhteensä hän oli kehässä entisten, hallitsevien tai tulevien Euroopan mestareiden kanssa peräti viisitoista kertaa, ja viidellä hänen vastustajistaan oli jossain vaiheessa hallussaan MM-vyö. Mikäli Mäen uraa olisi rakennettu hieman hitaammin tämän uran alkuvuosina, olisi hänestä hyvinkin voinut tulla yksi tuon vyön kantajista.
– Mäen vähät nyrkkeilylliset puutteet liittyivät hänen henkiseen puoleensa. Mäki ei
kaivannut rikkauksia tai kuuluisuutta, mikä sinällään on ihmiselle tietysti
kunnioitettavaa, mutta ammattikehissä kunnianhimoa olisi tarvittu lisää. Kovempi
yritys sekä kehässä että uran myöhempinä vuosina myös harjoitussalin puolella olisi vienyt miehen vieläkin pitemmälle, ja näin usealta listaa rumentamaan jääneeltä turhalta tappiolta olisi voitu välttyä.
Risto Luukkonen
Ammattilaisvuodet 1957-1966
Elinvuodet: 1931-1967
Rekordi: 34-11-3 (10 KO)
Painoluokka: Kärpässarja
Tanssii kuin kärpänen
Toisin kuin usein mielletään, menestyksekkään ammattinyrkkeilijän ei aina tarvitse olla aggressiivinen ja lyijykourainen tyrmääjä. Osaavilla teknisillä puolustusnyrkkeilijöillä myös sijansa paidattomissa kehissä, mistä helsinkiläissyntyinen Risto Luukkonen kelpaa erinomaiseksi esimerkiksi. Hänen amatöörityyliseksi arvioitu ottelutapansa vei hänet ammattilaisena jopa kauemmas kuin mihin hän eteni olympiatyylin kehissä, aina maailman huipulle saakka.
Luukkonen kuului amatöörinä Suomen parhaimmistoon vuosikausia. Hän edusti Suomea kärpässarjassa niin olympialaisissa 1952 kuin EM-kisoissakin vuonna 1955, tosin ottelut loppuivat lyhyeen molemmilla kerroilla. Luukkonen voitti urallaan kolme Suomenmestaruutta kärpäs- ja kääpiösarjoissa, sekä kirkkaimpana meriittinään myös Pohjoismaiden mestaruuden. Luukkosen myöhempää menestystä ajatellen on mielenkiintoista, että kotimaisista vastustajista Jorma Limmonen osoittautui hänelle ylikäymättömäksi esteeksi amatöörikehässä.
Limmosesta ei koskaan tullut paidatonta nyrkkeilijää, mutta sen sijaan Luukkonen siirtyi ammattilaiseksi lokakuussa 1957 Elis Askin perustamaan talliin ja voitti avausottelussaan belgialaisen Jean Peemansin viidennessä erässä. Luukkosen, kuten useiden muidenkin Askin tallin miesten, menestysmahdollisuuksia epäiltiin ennakolta: monet arvelivat hänen olevan liian pehmeä ammattilaiseksi. Kehässä Luukkonen osoitti nämä luulot kuitenkin vääriksi. Nopeudellaan ja tekniikallaan hän kykeni lyömään kovatkin vastustajat, ja hänen oma leukansa kesti tärskyjä erinomaisesti. Jo seuraavana kesänä uransa aloittamisen jälkeen Ripa nousi Euroopan arvolistoille. Jatkoa seurasi seuraavana vuonna 1959 voitolla maanosan neljänneksi parhaaksi arvioidusta espanjalaisesta Fransisco Carrenosta, ja tämä saavutus nosti Luukkosen jo EM-ottelun tuntumaan.
Luukkosen vastustajien taso oli siis jo alusta pitäen erittäin kova, mutta hän osoitti olevansa promoottori Askin luottamuksen arvoinen. Siitä huolimatta monet uskoivat, että kesäkuuksi 1959 olympiastadionille suunniteltu EM-ottelu espanjalaista Young Martinia vastaan tulisi vain yhdeksän ottelua urallaan käyneelle suomalaiselle liian varhain. Arvo-ottelu peruuntui viime tingassa, mutta Luukkoselle saatiin vastustajaksi Martiniakin korkeammalle arvostettu, maailmanlistalla peräti viidentenä ollut Mimun Ben Ali, joka oli lopettanut olympiavoittaja Pentti Hämäläisen kohulla alkaneen ammattilaisuran. Luukkonen ylsi Alia vastaan ratkaisemattomaan ja osoitti täten pystyvänsä kohtaamaan myös maailman huippuja.
”PARHAIMMILLAAN HÄNEN NIMENSÄ OLI MAAILMANLISTALLA KUUDENTENA”
Askin sinnikäs pyrkimys EM-ottelun saamiseksi Suomeen tuotti tulosta, ja saman vuoden syyskuussa Martin vihdoin saapui Helsinkiin puolustamaan arvoaan. Martin arvostettiin The Ringin maailmanlistalla kärpässarjan kuudenneksi haastajaksi. Luukkonen piti kuitenkin tiukasti hyökänneen espanjalaisen tarkkuudellaan aisoissa koko kamppailun ajan ja sinetöi pistevoittonsa viimeisessä erässä lyömällä tämän kanveesille. 4.9.1959 Elis Ask sai itselleen seuraajan ja Suomi toisen ammattilaisten Euroopan mestarinsa. Voitto nosti vuorostaan Luukkosen rankinglistoille, parhaimmillaan hänen nimensä oli maailmanlistalla kuudentena.
Heti voittoisan Martin-ottelun jälkeen Luukkonen kärsi ensimmäisen tappionsa Englannissa John Caldwellille. Luukkosen EM-vyö ei ollut kamppailussa panoksena, mutta pistetappio tiesi hänen putoamistaan väliaikaisesti pois arvolistalta. Samalla se kuvasti myös erästä Luukkosen heikkoutta: hän ei koskaan ollut parhaimmillaan ulkomailla otellessaan. Poikkeuksellisen hyvin sujui kuitenkin kamppailu Venezuelassa MM-haastaja Ramon Ariasta vastaan. Luukkonen voitti hänet keskeytyksellä ja nousi uudestaan kymmenen parhaan joukkoon sarjassaan. Vuonna 1961 seurasi mestaruuden puolustus Italiassa isäntämaan Salvatore Burrunia vastaan. Luukkonen taisteli hyvin, mutta fanaattisen italialaisyleisön edessä vieraan on todella vaikea voittaa, ja pistevoitto ja sen myötä mestaruuskin jäivät saapasvaltioon.
”…ENSIMMÄINEN SUOMALAINEN KAKSINKERTAINEN EUROOPAN MESTARI”
Tämän jälkeen Luukkonen siirtyi pysyvästi kääpiösarjaan, jossa hän oli jo aiemminkin vieraillut. Ura jatkui voittoisissa merkeissä, ainoastaan argentiinalainen Ernesto Miranda kykeni lyömään Luukkosen seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana. Voittojen jatkuessa Luukkoselle tarjoutui joulukuussa 1963 uusi tilaisuus nousta EM-otteluun vanhaa tuttavaa Mimun Ben Alia vastaan, tällä kertaa kääpiösarjassa. Ottelu oli varsin tasainen ja se kesti täydet viisitoista erää, mutta niiden päätteeksi voittajaksi julistettiin Luukkonen, josta tuli näin ensimmäinen suomalainen kaksinkertainen Euroopan mestari. Espanjalaiset tosin protestoivat tuomiota ankarasti ja joukkotappelun syntyminen oli lähellä, mutta tulokseen he eivät voineet vaikuttaa. Voiton myötä suomalaisen nimi nousi vielä kerran Ringin listalle.
Toisen voitetun mestaruuden myötä Luukkosen menestymisen nälkä alkoi hiljalleen kadota, ja ikävuodetkin alkoivat painaa suomalaista. Hän puolusti titteliään ranskalaista Pierre Vertoffiavastaan Helsingissä, mutta jäi alakynteen heti kamppailun alussa. Luukkosta kulmauksessa avustanut Elis Ask jopa poistui ennen kamppailun päättymistä pukuhuoneeseen, koska katsoi voitonmahdollisuuksien menneen. Ottelu kesti kuitenkin täydet erät, ja kaikkien – myös suomalaisen itsensä – suureksi hämmästykseksi Luukkonen julistettiin sen voittajaksi. Tarina kertoo, että asiantunteva suomalaisyleisö olisi kantanut ranskalaisen ulos hallista kultatuolissa kunnianosoituksena.
Askin tallin talous romahti pian tämän ottelun jälkeen, eikä Luukkoselle näin voitu järjestää EM-tittelin puolustuksia Suomessa. Nyrkkeilijä itse ei puolestaan ollut halukas matkaamaan ulkomaille, ja näin liitto otti mestaruuden pois Luukkoselta ilman ottelua. Tämän jälkeen Luukkonen otteli vielä yksitoista kertaa, mutta kuusi peräkkäistä tappiota vuosina 1965-66 saivat tämän lopulta vetäytymään kehistä. Luukkosen ottelulista uran päätteeksi oli 34-11-3. Tämän suurnyrkkeilijän elämä sammui vuonna 1967 äkillisen sydänkohtauksen seurauksena.
”EUROOPAN MESTARUUDET JA USEAT SIJOITTUMISET MAAILMAN KYMMENEN PARHAAN ARVOLISTOILLE KERTOVAT OMAA SELVÄÄ KIELTÄÄN HÄNEN TASOSTAAN”
Perusteita rankingille
+ Luukkonen kuuluu taidoiltaan kaikkien aikojen ehdottomasti parhaimpiin suomalaisnyrkkeilijöihin. Miehen erinomainen nopeus ja tekniikka olivat hänen vahvimmat aseensa. Myös hänen iskunkestävyytensä on yksi parhaita lajissaan: Luukkosta ei koskaan tyrmätty. Ripan kova taistelutahto käänsi usein vaikeatkin ottelut lopulta hänen edukseen. Saavutetut Euroopan mestaruudet ja useat sijoittumiset maailman kymmenen parhaan arvolistoille kertovat omaa selvää kieltään hänen tasostaan. Myös Luukkosen ottelulista on vakuuttava, suurin osa hänen tappioistaan tuli vasta uran loppuvaiheessa.
– Luukkosen uraa jarrutti eniten hänen kilpailuhermojensa heikkous ulkomailla. Mikäli hän olisi kyennyt ottelemaan omalla tasollaan myös muualla kuin kotikehässä, olisivat portit voineet avautua hänelle MM-otteluita myöten. Luukkosen mestaruuskaudet sarjojensa Euroopan parhaana jäivät harmittavan lyhyiksi, jos tittelit olisivat pysyneet hänellä kauemmin, iskisi hän tälläkin listalla vielä korkeammalle.
Amin Asikainen
”Idi”, synt. 1976
Ammattilaisvuodet: 2001–2016
Rekordi: 29-4 (19KO)
Painoluokka: Keskisarja / Ylempi keskisarja
Uuden toivon pioneeri
Suomalainen ammattinyrkkeily eli 1990-luvulla synkkiä vuosia. Tarmo Uusivirran jättisaappaiden täyttäjää ei löytynyt, kun olympiamitalisti Jyri Kjällinkin ura jäi polkemaan paikoilleen. Ammattilaisiltojen painopiste siirtyi ennen kaikkea King’s-tallin ja Tony Halmeen tähdittämien tapahtumien myötä viihteelliseen suuntaan: väkeä lehtereillä riitti toisinaan runsaastikin, mutta urheilullisen laadun kanssa oli niin ja näin.
Lajin uskottavuuden palauttajaksi ilmestyi Kirkkonummella Olli ja Pekka Mäen suojissa nyrkkeilyoppinsa saanut ”Idi” Amin Asikainen. Nuorena monenlaista urheilua harrastanut mutta kehätöistä totisesti innostunut nuorukainen pääsi harjoittelemaan lahjakkaassa ryhmässä, johon kuului myös tuleva MM-mitalisti Joni Turunen. Vuosi vuodelta tekeminen salilla muuttui totisemmaksi, ja tuona aikana valettiin vankka pohja tulevalle ammattilaistaipaleelle.
Asikainen teki amatöörinä pitkän ja suhteellisen menestyksekkään uran, vaikkei arvokisamitaleille aivan yltänytkään. Kansainvälisiä turnauksia ja SM-titteleitä hän kuitenkin voitti ja muodosti kotimaan kehissä kovan ja tasaväkisen taisteluparin Riku Lumbergin kanssa. Jo tuolloin tutuiksi kävivät myös Asikaisen tehokkaat suorat sekä peräänantamaton asenne kehissä. Kun Asikainen 2001 riisui paitansa vasta perustetun P3-tallin riveissä, hänestä odotettiin ja toivottiin tallin vetonaulaa, vaikkakaan tulevaksi mestariksi häntä ei moni veikannut.
Uran ensimmäiset ottelut tuottivat nopeita voittoja, mutta huolia aiheutti P3-tallin talous, joka oli kaatua jo ensimmäiseen iltaan ja romuttaa samalla toiveet tulevaisuudesta. Pekka Mäki jatkoi kuitenkin suojattinsa viemistä eteenpäin henkilökohtaisella riskillä ja hetken myös ruotsalaisen MSE-tallin avustuksella. Asikaisen uran alkuvuosien suurin meriitti oli Kai Kauramäen voittaminen keskisarjan SM-ottelussa 2003. Kamppailusta uumoiltiin etukäteen tasaista, mutta Asikainen vei nimiinsä kaikki erät.
Vuonna 2006 P3-talli aloitti määrätietoisen Vain mestaruus kelpaa -projektin, jossa Asikaista ja Juho Tolppolaa pyrittiin viemään kohti EM-ottelua. Yhteensä kuudentoista voitetun kamppailun ja nopeasti kasvaneen kansansuosion siivittämänä Asikaiselle järjestyi toukokuussa 2006 tilaisuus nyrkkeillä uudesta EU-tittelistä ranskalaisveteraani Christophe Tendiliä vastaan. Asikainen vei voiton perusteellisella viidennen erän tyrmäyksellä ja nousi samalla EM-haastajalistalla hyviin asemiin. MM-titteliottelua havitellut saksalainen Euroopan mestari Sebastian Sylvester vuorostaan kaipasi vastustajaa väliotteluun, ja niin haaveiltu EM-tilaisuus putosi suomalaiselle käsiin jo kuukautta myöhemmin.
”ASIKAINEN NOUSI ENSIMMÄISEKSI JA EDELLEEN AINOAKSI SUOMALAISNYRKKEILIJÄKSI, JOKA ON VOITTANUT TITTELINSÄ VIERASKEHÄSSÄ”
Ottelun aluksi Sylvesterin eleetön tyyli tuotti Asikaiselle ongelmia, mutta jo kolmannessa erässä suomalainen onnistui satuttamaan voittamatonta vastustajaansa, ja kahdeksannessa rajusti hyökännyt Idi iski tyrmäyksen vasemmalla koukulla. EM-titteli oli palannut Suomeen yli 40 vuoden tauon jälkeen.
Asikainen nousi ensimmäiseksi ja edelleen ainoaksi suomalaisnyrkkeilijäksi, joka on voittanut tittelinsä vieraskehässä sekä ainoaksi, joka on onnistunut puolustamaan titteliään menestyksekkäästi kaksi kertaa. Asikaisen nimi kipusi The Ring -lehden listalla peräti neljänneksi ja puheita MM-ottelusta niin maailmanmestari Jermain Tayloria kuin liittomestareitakin vastaan oli.
Asikaisen taustajoukot ottivat riskin kohdaten Sebastian Sylvesterin uudestaan kesäkuussa 2007 uskoen saksalaisen nujertuvan toistamiseenkin. Alku menikin suomalaisen merkeissä, mutta Sylvesterin taktiikan muutos sekä kamppailun loppupuolen foul-iskut taittoivat lopulta suomalaisen, joka menetti EM-vyönsä teknisellä tyrmäyksellä. Asikainen säilyi kuitenkin edelleen sarjan kärjen tuntumassa, ja vuoden 2008 TKO-voitto veteraani Yori Boy Campasista nousi suomalaisten klassikko-otteluiden luokkaan.
Asikainen yritti paluuta Euroopan mestariksi kotiyleisön edessä 2008, mutta Saksan Khoren Gevor nujersi hänet seitsemännessä erässä. Seuraavana vuonna seurasi uusi yritys avoimesta vyöstä, nyt Ison-Britannian Matthew Macklinia vastaan, mutta tuloksena oli tyly tyrmäystappio avauserässä ja tie keskisarjan huipulle oli lopullisesti ummessa.
”ASIKAINEN OLI NYRKKEILIJÄNÄ YKSI SUOMEN LAJIHISTORIAN KOVIMMISTA ISKIJÖISTÄ”
Asikainen vaihtoi vielä pykälää korkeampaan painoluokkaan ja parin hyvän esityksen myötä nousi EM-otteluun Puolan Piotr Wilczewskia vastaan 2011. Kovan yrityksen jälkeen yhdennessätoista erässä tullut TKO-tappio päätti kuitenkin suomalaisen menestyksekkään uran. Vielä viisi vuotta myöhemmin Asikainen kuitenkin piipahti kehässä ja kävi nyt 40-vuotiaana täydentämässä uransa viimeiseksi ottelumerkinnäksi tyylikkään pistevoiton.
+ Asikainen oli nyrkkeilijänä yksi Suomen lajihistorian kovimmista iskijöistä: erityisesti vasen koukku ja oikean käden vastaisku tekivät tuhojaan monesti. Myös nopeus riitti maailman huipulle eikä hän koskaan noussut kehään huonosti valmistautuneena. Niinpä uralle ei tullut yhtäkään turhaa tahraa, ja yhtä lukuun ottamatta kaikissa kamppailuissaan Asikainen kykeni totiseen voittotaistoon. Sebastian Sylvester kuului maailman kärkikymmenikköön ensimmäisen ottelun aikaan ja eteni myöhemmin liittomestariksikin: voitto hänestä on yksi suomalaisen nyrkkeilyn kovimmista yksittäisistä saavutuksista.
– Asikaisen suoriin ja vastaiskuihin nojannut tyyli oli aavistuksen yksipuoleinen, mikä vaikutti osaltaan siihen, että aika maailman terävimmällä huipulla jäi melko lyhyeksi. MM-tittelin tai useamman top-10 haastajan voittamiseksi monipuolisuutta ja lähiottelutekniikkaa olisi tarvittu rahtunen lisää.
Tarmo Uusivirta
”Tare”, 1957-1999
Ammattilaisvuodet 1982-1992
Rekordi: 24-4-3 16KO
Painoluokka: Ylempi keskisarja
’No mas’
Yksi nuoren nyrkkeilyfanin urani varhaisimmista muistikuvista on lokakuulta 1991. TV:n urheilu-uutisissa näytettiin kuvaa edellispäiväisestä, Englannissa käydystä ylemmän keskisarjan EM-ottelusta. Uutistenlukija kertoi, kuinka haastaja, Suomen Tarmo Uusivirta, oli ollut ottelussa niukasti tappiolla, kunnes tämä yhtäkkiä kesken seitsemännen erän käänsi selkänsä, kohotti kätensä ja asteli kulmaukseensa luovuttaneena ilman mitään näkyvää syytä. Tapahtumasarja muistutti Roberto Duranin kuuluisaa luovutusta Sugar Ray Leonardiavastaan vuonna 1980, jolloin alistunut Duran totesi vastustajalleen: ’No mas – ei enää’.
Tämä kamppailu Ison-Britannian James Cookia vastaan merkitsi Uusivirran uran loppua huipputasolla, mutta uudelle nyrkkeilyn katsojalle se antoi suomalaisen kyvyistä täysin väärän kuvan. Sitä ehti nimittäin edeltää yhteensä kahdenkymmenen vuoden mittainen työ nyrkkeilyn parissa, joka nosti Taren yhdeksi kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä suomalaisiskijöistä.
Amatööriurallaan Uusivirta saavutti kaksi MM-hopeaa vuosina 1978 ja 1982 sekä EM-kultaa vuonna 1979. Näillä näytöillään hän sijoittuu jo suomalaisten amatöörikehien parhaisiin edustajiin. Suurempia pettymyksiä hänen uralleen paita päällä mahtui vain kaksi: ottelut Moskovan olympialaisissa 1980 ja seuraavana vuonna Tampereen EM-kisoissa päättyivät ennen aikojaan silmäkulmavammojen seurauksena. Yhteensä Tare oli kuitenkin sarjansa Euroopan paras yhtäjaksoisesti miltei viiden vuoden ajan, sillä MM-turnauksissa hän kärsi tappioita ainoastaan kuubalaisille.
Menestyksekäs amatööriura oli erinomainen pohja ammattilaiskehiä ajatellen, ja niihin 25-vuotias suomalainen loikkasi vuonna 1982. Tarjouksia hänelle oli tehty jo useamman vuoden ajan, mutta aiemmin Uusivirta ei ollut kiinnostunut rahakehistä. Avausottelussaan hän kukisti pistein Jamaikan Mick Morrisin keskisarjan kamppailussa. Uusivirta oli ammattilaiseksi kaikin puolin soveltuva, hänen tekniikkansa oli erinomainen, ja hänen käsistään löytyi riittävästi niin nopeutta kuin kaatoakin.
Uusivirran asioiden hoitaja uran alussa oli nimellisesti pohjoismainen mestareidentekijä Edwin Ahlqvist, mutta käytännössä vastuu tämän tallin hoidosta oli jo siirtynyt Olof Johanssonille. Nykyisin Ruotsin ammattinyrkkeilyliitossa toimiva entinen lehtimies Johansson oli tuohon aikaan vielä kokematon manageri, eikä hänen onnistunut järjestää Uusivirralle niin paljoa otteluita kuin uransa parhaita vuosia lähestynyt suomalainen olisi kaivannut. Kamppailuja tuli vain satunnaisesti, ja kunnossa pysytteleminen niiden välillä oli ymmärrettävästi hankalaa, jolloin suoritukset kehässäkin jäivät odotettua heikommiksi. Tare tosin löi ranskalaisen entisen EM-haastajan Andre Mongeleman jo kolmannessa ammattilaisottelussaan 1983 ja nousi Euroopan arvolistoille samana vuonna, mutta 1984 suomalainen kärsi kaksi peräkkäistä tappiota. Niistä ensimmäisen tuli lyhyellä Yhdysvaltain matkalla ja toinen Suomessa belgialaiselle Jose Seysille, joka löi suomalaisen vieläpä ennen täysiä eriä.
Ura ammattilaisena lähti siis hieman kangerrellen liikkeelle, mutta vuonna 1986 tapahtui käänne parempaan. Uusivirta nousi raskaaseen keskisarjaan ja taisteli tasapelin hollantilaista Euroopan mestaria Alex Blanchardia vastaan ottelussa, jossa mestaruusvyö ei ollut panoksena. Tästä eteenpäin Uusivirta ottelikin sekä raskaassa että vastikään perustetussa ylemmässä keskisarjassa, useammin jälkimmäisessä. Suomalainen löi myös Britannian parhaimmistoon kuuluneen Jimmy Cablen sekä kovan belgialaisen tekijämiehen Enrico Scacchian. Seuraavana vuonna kukistui myös Ison-Britannian edustaja ja tuleva Euroopan mestari James Cook.
Tässä vaiheessa Uusivirta oli saanut tarpeekseen manageristaan Olofssonista, ja hän erosi tämän tallista 1988. Uusivirta yritti Amerikan matkaa omin päin, mutta kamppailuja hän ei onnistunut saamaan ja paluu Eurooppaan tapahtui pian. Samaan aikaan Olofsson oli onnistunut neuvottelemaan Uusivirralle sopimuksen ottelusta IBF-liiton MM-tittelistä ylemmässä keskisarjassa, mutta suomalainen ei enää halunnut otella tämän palveluksessa ja hanke kariutui.
Tämän jälkeen Uusivirran manageriksi astui Simo Rantalainen, ja suomalaisen ottelutahti parani. Ura jatkui voitokkaissa merkeissä, ja Tare alkoi lähestyä paitsi Euroopan myös maailman kärkeä sarjassaan. The Ring –lehti tosin kapinoi tässä vaiheessa uusia super-painoluokkia vastaan eikä rankannut niiden edustajia listoilleen, minkä johdosta Tarenkaan nimi ei nyrkkeilyraamattuun kirjautunut. Muutos tapahtui vuoden 1990 alusta, jolloin Uusivirta listattiin parhaimmillaan kahdeksanneksi maailmassa ylemmässä keskisarjassa, tosin listoilla hän pysyi vain pari kuukautta. WBA-liitto sen sijaan rankkasi hänet parhaimmillaan peräti kakkoseksi.
Uusivirta oli jo useamman vuoden ajan odottanut tilaisuuttaan päästä EM-otteluun, ja vuonna 1991 hän viimein sen myös sai. Vastassa oli jo aikaisemmin kerran kukistunut James Cook, mutta pahaksi onneksi juuri ottelun alla Uusivirta loukkaantui, eikä kyennyt täysipainoiseen harjoitteluun. Motivaatio alkoi kadota, eikä nuoruuden vuosien menestymisen nälkää enää ollut. Ottelu päättyi edellä kuvatulla tavalla suomalaisen luovutukseen, ja seuraavana vuonna Uusivirta jätti hyvästit kehäneliölle lopullisesti. Taren ottelulista uran päätteeksi oli 24-4-3.
Valitettavasti Uusivirran tarinan loppu ei ollut onnellinen. Hän oli uransa jälkeen oikeutetustikin katkera mies, koska hänen uransa parhaat vuodet olivat valuneet hukkaan suuria otteluita odotellen. Eräässä tv:n keskusteluohjelmassa hän totesi, että jos olisi saanut valita uudestaan, hän ei olisi koskaan aloittanut ammattilaisuraansa. Uusivirta pysytteli vielä nyrkkeilyn parissa ja auttoi muun muassa uusia suomalaisia ammattilaisia. Hän oli pidetty mies lähipiirissään, mutta kasaantuneet ongelmat siviilielämässä musersivat hänet viimein henkisesti. Vuonna 1999 Uusivirta sanoi ’No mas’ viimeisen kerran ja päätti maallisen vaelluksensa oman käden kautta.
Perusteita rankingille
+ Mikäli tämä listaus koskisi saavutuksia sekä amatööri- että ammattilaispuolella, olisi Taren paikka listalla ilman muuta korkeammalla. Parhaimmillaan Uusivirta oli yksi tehokkaimmista ja täydellisimmistä suomalaisnyrkkeilijöistä koskaan, hän oli sekä taitava, kovakuntoinen että myös armottoman kova. Uusivirta ei kaihtanut minkäänlaisia kamppailuja ja taisteli yleensä viimeiseen konginsoittoon saakka. Tarella oli täydet edellytykset niin EM- kuin jopa joidenkin liittojen tunnustamiin MM-otteluihinkin, mutta hänestä itsestään riippumattomista syistä hän ei päässyt niihin ennen kuin uransa lopuksi.
– Uusivirran kehätyöskentelystä ei juurikaan löydä moitteen sijaa. Hänen rankingiaan pudottaa kuitenkin hieman se, että hän ei yksinkertaisesti päässyt näyttämään osaamistaan kovinkaan monen maailman huipun kanssa, ja näin myös aikakirjoihin jäävät tittelit jäivät häneltä saavuttamatta. Näin hänen lopulliset kykynsä jäivät tavallaan ikuiseksi arvoitukseksi. On myös muistettava, että ylempi keskisarja oli noihin aikoihin vielä melko uusi painoluokka, ja sen kilpailu nousi kovimmilleen vasta muutama vuosi Uusivirran uran päättymisen jälkeen.
Robert Helenius
”The Nordic Nightmare”, Synt. 1984
Ammattilaisena 2008-
Rekordi: 24-1 15KO (29.12.2016)
Robert Helenius on kulkenut, osin valmentaja-manageri-isänsä Karlin johdolla, hyvin persoonallisen ja monivaiheisen polun nyrkkeilymaailmassa. Ilmiömäisillä lahjoillaan hän on saanut parempia tilaisuuksia kuin monikaan suomalainen nyrkkeilijä, toisaalta hän on joutunut kohtaamaan myös suuren joukon poikkeuksellisia vastoinkäymisiä. Ahvenanmaalla nykyisin asuvan jätin ura on vielä kesken, mutta jo tähänastiset meriitit riittävät kirkkaasti sinivalkoisen nyrkkeilyhistorian valioiden joukkoon.
Tukholmassa syntynyt ja erimielisyyksien vuoksi myöhemmin hetken Ruotsia edustanutkin Helenius sai nyrkkeilyoppinsa Porvoossa isä-Karlin johdolla. Nyrkkeilypiirien tietoisuuteen hän nousi jo juniorina voittaen ikäluokkasarjoissa EM-mitaleja sekä sparraten tuon ajan suomalaisammattilaisten kanssa tasapäisesti. Nyrkkeilyuransa ohessa amerikkalaista jalkapalloa pelanneen Heleniuksen suoritustaso ailahteli ja huippuesityksiä seurasivat toisinaan tasapaksummat otteet, mutta kotimaan kehistä hänelle ei löytynyt juurikaan vastusta enää aikuisiässä.
Selkeä nousu uudelle tasolle nähtiin 2006, kun iskuihinsa roiman annoksen lisää kaatoa saanut kaksimetrinen Helenius nuiji tiensä EM-hopealle ja teki kovaa jälkeä myös Saksan bundesliigassa nujertaen tukun kansainvälisen tason vastustajia. Helenius alkoi näyttää vahvalta olympiamitalistiehdokkaalta, mutta seuraavan vuoden MM-kisat jäivät väliin peukalovamman vuoksi ja lopulta myös tie Pekingin kisoihin nousi pystyyn. Heleniuksen aiemmin nujertama britti David Price iski kisoissa pronssimitalin.
Olympiaunelman kariuduttua Helenius siirtyi ammattilaiseksi keväällä 2008 solmittuaan jo aiemmin sopimuksen saksalaisen suurtalli Sauerlandin kanssa. Paidattoman ura alku oli nihkeä, sillä ensimmäisistä viidestä voitostaan Helenius saavutti tyrmäyksellä vain yhden ja vuonna 2006 löytynyt iskujen tehokkuus tuntui jälleen kadonneen lajivaihdoksen mukana.
Osaset loksahtelivat kuitenkin kohdalleen jo vuotta myöhemmin, ja vuonna 2009 Helenius säväytti rusikoimalla pitkillä vipuvarsillaan vahvan britin Scott Gammerin tyrmäykseen sekä jatkoi keskeytysvoitolla Taras Bidenkosta. Heleniuksen myöhemmän menestyksen myötä on monelta helposti unohtunut, että jo päänahka Euroopan arvolistoilla olleesta Bidenkosta oli meriitti, johon suomalaiset raskaansarjan nyrkkeilijät eivät olleet pystyneet sitten Gunnar Bärlundin ajan.
Heleniuksen vauhti jatkoi kiihtymistään. Alkuvuodesta 2010 nitistyi entinen WBO-mestari Lamon Brewster vakuuttavammin kuin mihin Vladimir Klitshkokaan oli pystynyt, EU-titteli tarttui mukaan kesällä ja marraskuussa kellahti ruotsalainen nimekäs veteraani Attila Levin haltioituneen Hartwall Areenan edessä. Välissä tosin Nigerian Gbenga Oloukun järjesteli Heleniukselle vaikeamman iltapuhteen ja samalla saatiin oire myöhemmin niin tutuksi käyneistä käsivaivoista.
Vyörytys jatkui 2011 kahden liittomestarin kaadolla, ja joulukuussa kaikki oli pedattu EM-kamppailua varten täytenä pauhanneella Hartwall Areenalla. Samaan aikaan Helenius oli noussut puolueettomien arvolistojen kärkikolmikkoon, eikä avoimessa titteliottelussa vastaan tulleen Dereck Chisoran odotettu tuottavan suomalaiselle suuriakaan ongelmia. Suomalaisten hyvin muistamalla tavalla Helenius kuitenkin kärsi kamppailussa käsivammasta ja sai lopulta nimiinsä kyseenalaisen pistetuomion.
EM-tittelin vaivalloinen voitto oli lähtölaukaus vuosien synkälle korpivaellukselle. Kaksi paluuottelua olivat jälleen nihkeitä ja Heleniuksen käsivamma uusiutui. Sopimusriidat Sauerland-tallin kanssa kärjistyivät, valmennussuhde Saksaan päättyi ja lopulta Heleniuksen ottelutauko venyi kahden vuoden mittaiseksi.
Keväällä 2015 Helenius palasi uuden valmennusryhmän myötä parilla kevyellä voitolla, onnistui joulukuussa valtaamaan EM-tittelin takaisin pistevoitolla arvolistojen ulkopuolisesta Franz Rillista mutta kärsi tyrmäystappion Ranskan Johann Duhaupasille 2016 luovuttuaan sitä ennen uudestaan EM-vyöstään. Suomalaisen ura saa vielä jatkoa ja tavoitteet ovat edelleen maailman huipulla. Nähtäväksi jää, tavoittaako Heleniuksen ura vielä kerran samat korkeudet kuin vuosikymmenen vaihteessa.
+ Heleniuksen paikka listalla voisi perustellusti olla korkeampikin. Hän nousi arvolistoilla korkeammalle kuin kukaan suomalainen sitten Bärlundin ja Askin päivien, voitti EM-vyön ja nujersi liudan entisiä huippunimiä. Kokonsa, iskuvoimansa ja tukevan leukansa ansiosta Heleniuksella oli parhaana päivänään myös ehkä realistisempi mahdollisuus voittaa painoluokkansa hallitseva ja todellinen maailmanmestari kuin kellään toisella suomalaisnyrkkeilijällä historiassa.
– Heleniuksen sijoitusta tällä listalla pudottaa lähinnä voittojen puute maailman huippuluokan vastustajista sekä uran viime aikojen kysymyksiä herättäneet vaikeudet. Heleniuksen lyömät ex-mestarit olivat edelleen hyväkuntoisia, mutteivät enää sarjan kärkikymmenikköön kuuluneita, ja myös molempien EM-voittojen perään voidaan aiheellisesti merkitä reunahuomautus. Osa Nordic Nightmaren lopullisista kyvyistä jäi mittaamatta, mutta aikaa on vielä lyödä nämäkin listaukset uuteen uskoon.
Pekka Kokkonen
’Knockonen’ 1934-2016
Ammattilaisvuodet 1957-1967
Rekordi: 37-16-4 28KO
Jos Suomen kaikkien aikojen suurimmalta nyrkkeilypromoottorilta Elis Askilta kysyttiin mielipidettä maamme parhaasta ammattinyrkkeilijästä, oli hänen vastauksensa selvä: Pekka Kokkonen oli omassa kastissaan. Vaikkei ’Pakilan puutarhurina’ tunnettu Kokkonen noussutkaan maan kaikkien aikojen menestyneimmäksi kehätyöläiseksi, oli hän todellinen ottelunjärjestäjän ja katsojan unelmatapaus. Oli paljolti hänen ansiotaan, että ammattilaistallin toiminta Suomessa kesti niinkin kauan kuin Askin yritys aikoinaan.
Kokkonen kuuluu siihen harvaan suomalaisnyrkkeilijöiden joukkoon, joka loi maineensa käytännössä kokonaan ammattilaiskehissä. Hän saavutti toki kolme Suomen mestaruutta myös amatöörinä, mutta hänen räväkkä, tyrmäyksiin tähdännyt ottelutyylinsä soveltui paremmin ammattilaisten puolelle. Kun olympiamatka Melbourneen 1956 meni Kokkoselta niukasti sivu suun, päätti hän seuraavana vuonna riisua paitansa uuden, Elis Askin perustaman ammattilaistallin alaisuudessa. Kokkonen esiintyi raskaassa keskisarjassa, jossa hän myös pysyi koko uransa ajan. Avausvoittonsa Kokkonen iski ensimmäisen erän tyrmäyksellä Georges Braconista, ja kuin tulevaa ounastellen hän varasti illan suurimman mielenkiinnon, vaikka ennen tapahtumaa hänen menestysmahdollisuuksiaan oli epäilty.
Kokkosen ura eteni alkuun hieman ailahdellen. Toisessa ottelussaan hän kärsi niukan pistetappion hollantilaiselle Henny van Berkumille, jonka hän puolestaan tyrmäsi uusinnassa seuraavana vuonna 1958. Saman vuoden lopulla Kokkonen teki myös läpimurtonsa eurooppalaisille arvolistoille kukistamalla seitsemännessä ottelussaan saksalaisen entisen Euroopan mestarin Dieter Wemhönerin, jolle hän oli ehtinyt jo hävitäkin. Seuraavan vuoden neljä peräkkäistä voittoa nostivat Kokkosen Euroopan rankinglistalla jo viidenneksi.
Kokkonen kävi ottelemassa myös Ruotsin puolella, ja sikäläinen yleisö ihastui niin ikään suomalaiseen ruuti-iskijään, jolle annettiin uusi lempinimi ’Knockonen’. Samaan aikaan Kokkosen kanssa teki nousuaan myös saman sarjan ruotsalainen Lennart Risberg. Näiden kovaiskuisten naapurusten kohtaaminen oli esillä monet kerrat, mutta lopulta kamppailu, joka olisi ollut suurtapahtuma Skandinaavisessa mittakaavassa, ei koskaan toteutunut.
Voittojensa ohella Kokkonen koki myös melkoisesti vastoinkäymisiä. Vuonna 1960 hän kärsi Helsingissä toisen erän tyrmäystappion ranskalaiselle Robert Duquesnelle, ja lehdistö arveli jo hänen uransa jatkon olevan vaakalaudalla. Käsivammoista kärsinyt Kokkonen palasi kuitenkin pienen tauon jälkeen, ja neljä peräkkäistä tyrmäysvoittoa nostivat hänet jälleen Euroopan kärjen tuntumaan.
Monien menestyneiden eurooppalaisnyrkkeilijöiden tapaan Kokkonen yritti myös Amerikan matkaa, mutta hänen osaltaan se jäi yhden ottelun mittaiseksi. Kokkonen lensi Miamiin sparraamaan Ruotsin Ingemar Johanssonia, kun tämä valmistautui kolmanteen raskaansarjan MM-otteluunsa Floyd Pattersonia vastaan. Kokkonen kohtasi tilaisuuden esiottelussa jamaikalaisen Alan Harmonin, joka suomalaisten pettymykseksi tyrmäsi Kokkosen jo toisessa erässä. Johansson kehui myöhemmin Kokkosta parhaaksi harjoitusvastustajakseen koskaan, vaikka hänenkin kamppailunsa päättyi tappiollisesti.
Tämäkään tappio ei kuitenkaan lannistanut sisukasta suomalaista, vaan hän palasi kehiin jälleen entistä suuremmalla innolla. Vuonna 1961 hän tyrmäsi seitsemännessä erässä Yolande Pompeyn, joka oli aiemmin seissyt kolme erää kauemmin itsensä kaikkien aikojen tyrmääjäkuninkaan Archie Mooren kanssa MM-ottelussa ja tyrmännyt myös keskisarjan entisen maailmanmestarin Randy Turpinin.
Uransa suurimmat ottelut Kokkonen kävi yhdysvaltalaista huippumiestä Eddie Cottonia vastaan. Cotton oli maailmanlistan viides, kun Kokkonen nousi kohtaamaan hänet Tukholmassa 1962. Cotton voitti ottelun pisteillä, mutta Kokkonen tarjosi tälle kovan vastuksen koko kymmeneräisen kamppailun ajan. Uusinta iskettiin Helsingissä paria kuukautta myöhemmin Olli Mäen MM-ottelun esiotteluna. Lopputulos pysyi samana, mutta Kokkonen piti amerikkalaista jälleen lujilla. Näihin aikoihin Kokkonen oli hyvin lähellä maailman huippua sarjassaan, vaikkei hänen nimensä arvolistalle noussutkaan.
Näiden otteluiden jälkeen Kokkosen ura jatkui tuttuun tapaan ailahdellen. Tappioita sattui silloin tällöin, mutta hänen kansansuosioonsa ne eivät vaikuttaneet. Yksi Kokkosen parhaista vastustajista näiltä vuosilta oli sarjan entinen maailmanmestari Harold Johnson, jonka kanssa Kokkonen selvisi niin ikään täydet erät. Vuoden 1964 tienoilla nyrkkeilijän asioita hoitanut Elis Ask kaavaili Kokkoselle jopa MM-ottelua, mutta se hanke ei edennyt ajatusta pitemmälle.
Vuonna 1967 Kokkonen sai kauan hamuamansa tilaisuuden otella maanosamme mestaruudesta, kun Italian Piero Del Papa saapui Helsinkiin puolustamaan titteliään. Ottelu oli varsin tasainen ja se kesti täydet viisitoista erää, mutta Kokkosen oli tyytyminen niukkaan tappioon, eikä uutta tilaisuutta enää sen jälkeen tullut. Del Papan jälkeen mestariksi nousi esimerkiksi Jugoslavian Yvan Preberg, jonka Kokkonen oli aiemmin tyrmännyt perusteellisesti, mutta Kokkonen oli ehtinyt vetäytyä kehistä vuoden 1967 lopuksi ja näin tarjolla ollut EM-titteli jäi saavuttamatta. Hänen lopullinen ottelulistansa oli 37-16-4.
Aktiiviuransa jälkeen Kokkonen on ehtinyt omistautua puutarhansa hoidolle sekä toimia myös Suomen ammattinyrkkeilyliiton puheenjohtajana. Kokkonen tunnetaan hyväntuulisena persoonana, jolla on aina aikaa vaihtaa sananen nyrkkeilyn ystävien kanssa.
Perusteita rankingille
+Meneillään oleva ranking-lista alkaa ikään kuin uudestaan Kokkosen kohdalta. Hän on esitellyistä tähdistä ensimmäinen, joka on otellut todellisella maailman huipulla. Parhaimmillaan Kokkonen veti lähiottelijana vertoja kenelle tahansa maailmassa, ja iskuvoimaltaan hän oli todennäköisesti paras suomalainen koskaan. Kokkonen kohtasi koko joukon kansainvälisen huipputason miehiä, eikä yleensä hävinnyt helposti kenellekään. Jos hän olisi saanut tilaisuutensa aikaisemmin, olisi hän mitä todennäköisimmin noussut myös Euroopan mestariksi. Kokkonen tunnettiin myös todellisena sisupussina sekä tinkimättömänä harjoittelijana, johon yleisö saattoi aina luottaa, kun se halusi nähdä kehässä vauhtia ja dramatiikkaa.
-Vaikka Kokkonen nousi maailman huipulle, oli hän koko uransa ajan hieman yksipuolinen nyrkkeilijänä. Iskujenvaihdossa hän pystyi lyömään millaisen miehen tahansa, mutta taitonyrkkeilijöiden kanssa hän oli aina vaikeuksissa, vaikkeivät nämä huippumiehiä olisikaan olleet. Tämä ominaisuus aiheutti Kokkoselle useita harmittavia tappioita, jotka estivät hänen nousunsa MM-otteluihin.
Edis Tatli
”Prince”, Synt. 1987
Ammattilaisena: 2007-
Rekordi: 28-1 10KO (29.12.2016)
Prinssistä kuninkaaksi
Amatööri- ja ammattinyrkkeilyn välinen raja-aita lujittui entisestään 1990-luvun tienoilla. Uusi pistelaskusysteemi ja useiden tahojen aiempaa vahvempi panostus nimenomaan olympianyrkkeilyyn karsi perinteisiä menestysmaita olympia- ja MM-turnausten huipulta. Olympiakehät eivät olleet enää nuorten nyrkkeilijöiden kypsymispaikka tulevaa ammattilaisuraa varten, vaan täyttä huippu-urheilua omine vaatimuksineen.
Tästä seurauksena varsinkin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa alettiin nähdä entistä enemmän huippunyrkkeilijöitä, jotka olivat nuoresta pitäen tähdänneet yksinomaan ammattilaishuipulle ja ryhtyneet luomaan uraansa ilman paidallisia meriittejä. Suomalaisista tätä uutta menestyjäsukupolvea edustaa Edis Tatli, joka ilman mainittavaa amatööriuraa raivasi tiensä EM-kruunuun asti kuudentena suomalaisena miesnyrkkeilijänä.
Tatlin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa. Urheilullinen Edis harrasti poikavuosinaan jalkapalloa ja karatea, mutta nyrkkeilykärpänen puraisi vuosituhannen vaihteessa, kun Tatli näki tv:stä Prince Naseem Hamedin ottelun Marco Antonio Barreraa vastaan. Menestysnälkää oli alusta asti, sillä oman kertomansa mukaan Tatli otteli ensimmäisen kilpailuottelunsa kolme viikkoa harrastuksen aloittamisen jälkeen.
Amatöörinä viitisenkymmentä kertaa otellut Tatli ylsi GeeBee-turnauksen välieriin 2005, mutta turnauksessa saamansa nenävamman vuoksi lopetti nyrkkeilyn pariksi vuodeksi. Kun hän palasi 2007, osoitteena oli ammattinyrkkeilykehä ja ura alkoi saman vuoden lokakuussa pistevoitolla.
Uran alusta asti Pekka Mäen valmentama Tatli pääsi nyrkkeilemään säännöllisesti. Hänen lahjansa: nopeasti iskevät nyrkit, kevyet jalat ja liukkaat refleksit olivat ilmeisiä alusta asti. 175 sentin mitta antoi usein myös ulottuvuusedun muita kevytsarjalaisia vastaan, ja tuota etua Tatli hyödynsi taidokkaasti. Iskuvoiman kehittyminen vei aikansa, Tatlin ensimmäinen keskeytysvoitto kirjattiin vasta pari vuotta uran alkamisen jälkeen, ja myös lähiottelussa Tatli oli usein hankaluuksissa kokeneempia vastustajia vastaan. Suomalainen osoitti kuitenkin tarvittavaa taistelutahtoa kamppaillessaan voittoihin vaikeistakin otteluista.
Viidentoista voitetun ottelun jälkeen Tatli otti selkeän askeleen kohti eurooppalaista kärkiluokkaa nujertamalla Robert Heleniuksen EM-illassa ylivoimaiseen tyyliin hyvälistaisen italialaisen Pasquale Di Silvion joulukuussa 2011. Vuotta myöhemmin Tatli korjasi EU-tittelin tyrmäysvoitolla ja keväällä 2013 todisti viimeistään olevansa vakavasti otettava EM-haastaja nujertamalla arvostetun Felix Loran.
Vuosi 2013 oli Tatlille muutenkin menestyksekäs, kun hän joulukuussa kukisti aikaisemman alempien sarjojen maailmanmestarin ja pitkäaikaisen huippumiehen Mzonke Fanan. Vuonna 2014 The Ring -lehden maailmanlistan kärkihaastaja, Kuuban Richar Abril, oli vielä liian kova ja aiheutti WBA-titteliottelussa uran ensimmäisen tappion Tatlille, jonka ei kuitenkaan tarvinnut hävetä esitystään. Huhtikuussa 2015 Tatli kruunattiin Euroopan mestariksi pistevoitolla ranskan Yvan Mendysta ja myös ensimmäinen EM-haastaja, Italian Massimiliano Ballisai nöyrtyi suomalaiselle.
Tällä hetkellä Tatlin jatko ammattilaisena on avoin. EM-kruunu on suomalaisen vahvoissa käsissä edelleen, mutta on epäselvää, minne polku vie Suomen tämänhetkisen ykköstykin jatkossa. Kansainvälisiä promootiotarjouksia Tatli on saanut useita, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei ole niihin tarttunut. Aikaa pian 29 vuotta täyttävällä mestarinyrkkeilijällä on toki vielä mihin tahansa.
+ Vaikka EM-tittelin arvo ei pienentyneessä maailmassa ole enää aivan vastaava kuin 1960-luvulla, nousu Suomesta tuon vyön kantajaksi ei ole edelleenkään ollut helppoa, joten Tatlin saavutus on arvossaan. Abril, jolle Tatli kärsi pistetappion, on kovin suomalaisnyrkkeilijän kohtaama vastustaja sitten 1960-luvun, joten siltäkin osin Tatli kuuluu samaan seuraan kaikkien takavuosien legendojen kanssa. Tatlin nopeusominaisuudet edustavat maailman huippua, eikä hänen kaikkia kykyjään ole vielä päästy mittaamaankaan.
– Tatlin ura on vielä pahasti kesken, joten hänen sijoituksensa voi kymmenen vuoden päästä olla aivan toinen tälläkin listalla. Tähän mennessä Tatli ei ole vielä nujertanut maailman kahdenkymmenen parhaan joukkoon kuuluneita vastustajia, minkä vuoksi hänen omakaan nimensä ei ole esiintynyt puolueettomissa maailman rankingeissa.
Yrjö Piitulainen
”Pohjolan Charpentier” 1921-1987
Ammattilaisvuodet 1945-1950
Rekordi: 25-3-4 13KO
Yrjö Piitulaisen ura sivuaa osittain jo edellä esiteltyjä Oiva Purhoa sekä Sten Suviota. Purho oli Piitulaisen monivuotinen matka- ja harjoituskumppani, kun taas Suvio oli Piitulaisen varsinainen oppi-isä monessakin suhteessa. Piitulainen asui nuoruutensa Suvion tapaan Viipurissa ja tutustui tähän itseään kymmenen vuotta vanhempaan nyrkkisankariin jo lapsena. Tuosta tuttavuudesta sai kipinän myös Piitulaisen ura, joka ammattikehissä nousi Suvionkin saavutusten yläpuolelle.
Piitulainen otteli Suvion tapaan välisarjassa, ja muistutti tätä myös ottelutyylinsä puolesta. Hänellä ei ollut aivan olympiavoittajan fyysisiä avuja, mutta nyrkkeilytekniikaltaan hän oli jopa olympiavoittajaa osaavampi. Piitulainen oli erittäin lupaava amatööri ja olisi saattanut olla jopa olympiamitalisti, ellei sota olisi peruuttanut vuoden 1944 kisoja. Piitulaisen taituruus herätti huomiota erityisesti Ruotsissa, jossa hän myös riisui paitansa Edvin Ahlqvistin alaisuudessa niin monen muun suomalaisnyrkkeilijän tapaan.
Piitulaisen ura paidattomana alkoi vauhdikkaasti. Hänen taitonsa riittivät hyvin myös uudessa ympäristössä, ja ruotsalaiset nimesivät hänet ’Pohjolan Charpentieriksi’ kuulun ranskalaisen tähtinyrkkeilijän mukaan. Charpentieria Piittulainen muistuttikin paitsi taidoiltaan myös ulkoiselta olemukseltaan: tyylikäs olemus ja hillitty käytös tekivät hänestä suositun hahmon myös kehien ulkopuolella.
Hän käväisi opintomatkalla Yhdysvalloissa, mutta palasi kuitenkin pian takaisin Eurooppaan ja suuntasi Brittein saarille, jossa hän saavutti pari voittoa, niistä toisen Eddie Thomasista, tulevasta Euroopan mestarista. Yhteensä Piitulainen kukisti puolen tusinaa Euroopan kärkitason miestä, muiden muassa Tanskan nousevan tähden Chris Christensenin, joka nousi myöhemmin keskisarjan Euroopan ykköseksi. Piitulainen ei myöskään taipunut tappioihin helpolla. Urallaan hän hävisi ainoastaan kolmesti, ja joka kerralla muille kovan tason kyvyille.
The Ring –lehti rankkasi Piitulaisen parhaimmillaan Euroopan kuudenneksi, ja korkeampikin sijoitus olisi ollut puolusteltavissa. Suomalainen oli pitkään EM-ottelun tuntumassa, mutta kilpailu tittelin ympärillä oli kovaa, eikä kaivattua tilaisuutta koskaan tullut.
Harri Piitulainen
Pikku hiljaa otteluiden harventuessa Piitulainen alkoi kiinnostua entistä enemmän myös kehän ulkopuolisesta toiminnasta. Hän löi kintaansa naulaan vuonna 1950 ja kokeili hetken promoottorin tehtäviä, ja toimi sittemmin myös valmennuspuolella. Hän luotsasi muiden muassa poikansa Harri Piitulaisen uraa, ja nosti tämänkin hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Piitulaista houkuteltiin vielä takaisin kehiin paria vuotta myöhemmin, mutta tämä oli jo saanut kilpailemisesta tarpeekseen ja vetäytyi kehistä ottelulistalla 25-3-4.
Yrjö Piitulainen toimi oman uransa jälkeen poikansa Harrin (kuvassa) managerina.
Perusteita rankingille
+ Kuten edellä jo kerrottu, Piitulainen kuului Suomen nyrkkeilyhistorian taitavimpiin ottelijoihin. Hänen tekniikkansa kesti vertailun kenen kanssa tahansa, ja epäonnen vuoksi hän ei päässyt toteuttamaan kaikkia kykyjään amatöörinä. Ammattilaisena hän raivasi tietään eteenpäin erittäin kovatasoisessa painoluokassa, eikä kärsinyt urallaan yhtäkään pahaa tappiota. Euroopan mestariksi hän ei välttämättä olisi yltänyt vaikka olisi EM-kehään päässytkin, mutta olisi varmasti kelvannut kilpailemaan siitä siinä kuin kuka tahansa muukin. Piitulainen otteli urallaan aktiivisesti haasteita välttelemättä, ja katsojat saattoivat aina luottaa hänen olevan kunnossa.
– Selkeimmin Piitulaisen ammattilaisuraa jarrutti kovuuden puute. Ruudikkaampana iskijänä hän olisi voinut hätyytellä jopa kansainvälistä kärkeä, mutta se jäi runsaan kilpailun aikakaudella sittenkin häneltä melko kauas. Ura Englannissa olisi saattanut edesauttaa hänen uraansa pitemmälle, mutta se jäi hyvän alun jälkeen lyhyeksi.
